Pauli Määttä
Elämäämme liittyy monenlaisia perinteitä ja traditioita. Niiden avulla voimme välittää tietoa meille arvokkaista asioista sukupolvelta toiselle. Niiden avulla voimme juhlistaa ja osoittaa arvostusta. Jotkut perinteet ovat vain syntyneet. Joulun aikaan liittyy erityisen paljon perinteitä.
Aihe tuli mieleeni, kun muistin erään seurapuheen. Siinä puhuja kuvasi nuorenparin ensimmäistä yhteistä joulua. Paljastui yllättävä ongelma: Toisen perheessä oli totuttu pukeutumaan viimeisen päälle juhlan kunniaksi. Toisessa perheessä taas oli totuttu pukeutumaan mahdollisimman rennosti. Puhuja ei kertonut, oliko tapaus henkilökohtainen eikä sitäkään, miten ongelma saatiin hoidettua.
Oma jouluni alkaa adventista ja Hoosianna-hymnistä. Vähitellen mukaan tulee muita elementtejä. Yksi vaihe on joulukorttien lähettäminen. Olen ollut hieman surullinen siitä, että korttien lähettäminen on ollut hiipumaan päin. Vielä on kuitenkin saatu yksi kaapin ovi koristeltua tulleilla korteilla. Lähes kaikki kortit ovat tallella. Niitä kun sormeilee, erityisen arvokkailta tuntuvat kortit, joita ovat lähettäneet jo edesmenneet matkaystävät. Saa ikään kuin viestin rajan takaa.
Jouluruokien valmistelussa minulla on ollut apumiehen osa. Olen päässyt lämmittämään uunia ja kuorimaan pottuja ja porkkanoita. Myös lahjahommat olen saanut delegoitua. Puolisolle olen hankkinut lahjan. Tänä vuonna se oli ns. erilainen lahja, eli virtuaalinen Kempeleen vanhan kirkon kattopaanu. Se säilynee niin kauan kuin kirkko on pystyssä. Ehkä satoja vuosia.
Lapsuuskodissani oli perinne, että koko perhe asettui radion viereen kuuntelemaan joulurauhan julistusta. Tätä perinnettä olen halunnut jatkaa. Haluaisin, että kaikki istuisivat paikalleen ja seurasivat julistusta ja sitä seuraavaa Kaikki kauniit muistot -laulua hiiskumatta, melkein hengittämättä. Aina kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. On pitänyt esimerkiksi lähteä käyttämään lasta korvalääkärillä.
Joulun kohokohta on, kun kokoonnutaan jouluaterialle. Kuten vanhassa laulussa todetaan, “on äiti laittanut kystä kyllä”. Pitää laittaa lisäpöytiä, että kaikki herkut ja ihanuudet mahtuvat tarjolle. Ennen ateriaa on kova ponnistus: jouluvirren laulaminen. Parhaimmillaan sitä on laulettu erittäin moniäänisesti. Suvun laajentuessa on huomattu, että laulu alkaa pikkuhiljaa sujua paremmin. Tapana on ollut, että se, joka on viimeksi oppinut lukemaan, lukee jouluevankeliumin.
Evankeliumin jälkeen olen pitänyt pienen puheen. On jo unohtunut, miten perinne syntyi. Puheen aluksi on kerrattu jouluevankeliumin tapahtumia ja sitä, kuinka pääsiäisen lunastustyön ansiosta meillä on toivo iankaikkisesta elämästä. On saatu siunata toisiamme evankeliumilla. Sen jälkeen olen muistellut, mitä kuluneena vuonna on tapahtunut koko perheelle ja itse kullekin. Aivan voi katseesta nähdä, kuinka jännityksellä odotetaan, mitä minusta sanotaan.
Joulupäivinä on ollut vilskettä, kun perheelliset ovat tulleet vierailemaan isommalla tai pienemmällä porukalla. Välipäiviksi onkin hyvä mennä mökille lepäilemään. Siellä alkaa vähitellen jännitys tiivistymään: saadaanko tänä vuonna kutsu ystäväperheeseen uudenvuoden vastaanottajaisiin. Ja kutsu on tullut, kohta 30 kertaa. Tuli nytkin.
Vuosikymmenien aikana vastaanoton luonne on hieman muuttunut. Alussa isossa roolissa olivat vaippapussit ja ruokapurkit. Yhdessä vaiheessa ilotulitusraketit olivat tärkeitä. Yhtäkkiä lapset ovat kadonneet. Työelämään tai pikkulapsiarkeen liittyvät puheenaiheet ovat hiipuneet. Tilalle ovat tulleet esimerkiksi perinnejutut. Lautapelejäkin voidaan pelata. Ilta huipentuu Hymyilevään Apolloon ja kirkonkellojen soittoon vuoden vaihtuessa.
Yksi ehdoton perinne on kuunnella presidentin uudenvuodenpuhe. Voi ihastella, kuinka hieno esivalta meille on annettu. Jos puhe vielä päättyy Jumalan siunauksen toivotuksiin, ei kyyneliltä voi välttyä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys