Satu: Tui­jo­tin säh­kö­pos­ti­ni saa­pu­neet-kan­si­o­ta häm­men­ty­nee­nä. Epä­röi­väs­ti klik­ka­sin au­ki vies­tin Päi­vä­mie­hen verk­ko­toi­mi­tuk­ses­ta. Ai­noa aja­tuk­se­ni oli, et­tä täs­sä on täy­ty­nyt ta­pah­tua vää­rin­kä­si­tys. Ta­va­sin vies­tiä ih­meis­sä­ni ja lop­puun pääs­ty­ä­ni olin ai­van var­ma, et­tä blo­gis­ti-pyyn­tö oli oi­ke­as­ti tar­koi­tet­tu sis­kol­le­ni Su­san­nal­le. Ihai­len­han it­se­kin hä­nen ky­ky­ään sa­noit­taa tun­tei­ta, il­mi­öi­tä ja elä­mää kir­joit­ta­mal­la.

Su­san­na: Satu ker­toi, et­tä hän­tä oli pyy­det­ty Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si ja eh­dot­ti, et­tä al­kai­sim­me kir­joit­taa blo­gia yh­des­sä. In­nos­tuin aja­tuk­ses­ta; olim­me jo pit­kään pal­lo­tel­leet eri­lai­sia yh­teisp­ro­jek­ti-ide­oi­ta, ja tämä tun­tui tu­le­van kuin ti­lauk­ses­ta.

Satu: Ai­kui­si­äl­lä krii­si­ti­lan­teis­sa kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut mi­nul­le kuin pe­las­tus­ren­gas elä­män myrs­ky­ä­väl­lä me­rel­lä. Kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut sy­väl­tä kum­pu­a­vaa ja mo­nel­la ta­paa puh­dis­ta­vaa. En ole kui­ten­kaan pi­tä­nyt it­se­ä­ni ko­vin­kaan kum­moi­se­na kir­joit­ta­ja­na, ja vii­me ai­koi­na it­se­ni avaa­mi­nen muil­le on­kin ol­lut vai­ke­am­paa kuin nuo­rem­pa­na ai­kui­se­na. Blo­gis­tin teh­tä­vän al­ka­es­sa koen in­nos­tus­ta sii­tä, et­tä mi­nul­la on paik­ka, jos­sa voin ai­na­kin yrit­tää ava­ta aja­tuk­si­a­ni ja eh­kä sel­ven­tää nii­tä it­sel­le­ni­kin. Tii­viin per­he- ja työ­e­lä­män kes­kel­lä blo­gi­teks­tin kir­joit­ta­mi­nen on myös het­ki omaa ai­kaa.

Su­san­na: Olen kir­joit­ta­nut sii­tä saak­ka, kun lap­se­na sain en­sim­mäi­sen päi­vä­kir­jan. En­sim­mäi­set mer­kin­nät peh­me­ä­kan­ti­seen lu­kol­li­seen kir­jaan kos­ket­ti­vat ka­ve­rei­ta, ihas­tuk­sia ja kou­lu­jut­tu­ja, mut­ta jo ai­ka nuo­re­na opet­te­lin tie­toi­ses­ti käyt­tä­mään kir­joit­ta­mis­ta it­seil­mai­sun ka­na­va­na. Olen ai­van pie­nes­tä saak­ka ha­lun­nut sa­noit­taa ko­ke­mus­maa­il­maa­ni mah­dol­li­sim­man to­den­mu­kai­ses­ti ja re­hel­li­ses­ti. Olen ai­na ha­lun­nut kir­joit­taa asi­ois­ta, joi­ta kaik­ki ko­ke­vat, mut­ta jot­ka ko­e­taan lii­an mer­ki­tyk­set­tö­mik­si tai mer­ki­tyk­sel­li­sik­si esil­le tuo­ta­vak­si. Kir­joit­ta­mi­nen aut­taa mi­nua myös luo­maan jär­jes­tys­tä hel­pos­ti sot­keu­tu­viin aja­tuk­sii­ni. Ha­lu­ai­sin ai­na löy­tää tur­val­li­sia ja loh­dul­li­sia aja­tuk­sia ja tar­jo­ta nii­tä lu­ki­jal­le­kin.

Satu: It­sen­sä ja elä­män­sä avaa­mi­nen mui­den lu­et­ta­vak­si nos­taa mi­nus­sa esiin epä­röin­tiä. Mie­ti­tyt­tää, avaan­ko it­se­ä­ni lii­kaa. Elä­väs­sä elä­mäs­sä mi­nua kieh­too se, et­tä ih­mi­set us­kal­ta­vat näyt­tää in­hi­mil­li­syy­ten­sä ja sä­rön­sä, jo­ten yri­tän luot­taa sii­hen, et­tä blo­gi­teks­tim­me ää­reen löy­tä­vät juu­ri ne ih­mi­set, jot­ka sa­no­jam­me ja aja­tuk­si­am­me eni­ten tar­vit­se­vat. Olen it­se­kin ko­ke­nut sen hel­pot­ta­van tun­teen, kun joku on sa­noit­ta­nut sen, mitä koen, jär­ke­väk­si ko­ko­nai­suu­dek­si. Kun joku toi­nen­kin on ko­ke­nut sa­man kuin minä. Jos­sain taus­tal­la kui­ten­kin kuis­kut­taa aja­tus: on­ko mi­nul­la ke­nel­le­kään mi­tään an­net­ta­vaa?

Su­san­na: Olen asu­nut kimp­pa­käm­pis­sä pit­käl­le yli kol­me­kymp­pi­sek­si ja muut­ta­nut omil­le­ni vas­ta muu­ta­ma vuo­si sit­ten. Kun on tot­tu­nut elä­män ää­niin ym­pä­ril­lään, on oman ko­din kor­vi­a­huu­maa­vaan hil­jai­suu­teen siir­ty­mi­nen tun­tu­nut ajoit­tain ou­dol­ta ja vä­hän tyh­jäl­tä­kin. Ny­ky­ään yk­sin asu­mi­sen myö­tä kir­joit­ta­mi­ses­ta on muo­dos­tu­nut jo­ka­päi­väi­nen tapa pur­kaa ne asi­at, joi­ta yleen­sä ker­ro­taan puo­li­soil­le tai lap­sil­le ja joi­ta minä en­nen ker­roin kämp­pik­sil­le­ni – tär­kei­tä, vä­hä­pä­töi­siä, ki­pei­tä ja ke­pei­tä aja­tuk­sia, ar­ki­päi­väi­siä yh­den­te­ke­vyyk­siä ja juh­la­via ju­lis­tuk­sia. Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si ryh­ty­mi­nen tun­tuu in­nos­ta­val­ta mah­dol­li­suu­del­ta ja yh­teis­työ sis­kon kans­sa tur­val­li­sel­ta ja tu­tul­ta. Us­kon Päi­vä­mie­heen blog­gaa­mi­sen he­rät­tä­vän it­ses­sä­ni­kin ai­van uu­den­lai­sia aja­tuk­sia ja nä­kö­kul­mia. Huo­maan myös tun­te­va­ni jon­kin­lais­ta vas­tuun­se­kais­ta pie­nuu­den tun­net­ta – mi­ten minä, ja osaan­ko oi­kein ja en­tä jos epä­on­nis­tun? Pääl­lim­mäi­se­nä on kui­ten­kin kii­tol­li­suu­den tun­ne, kun sain hy­pä­tä tä­hän kelk­kaan mu­kaan.