Vuok­ko Kan­gas

"Laps’ tuo lei­vän tul­les­saan” on van­ha suo­ma­lai­nen kan­san­vii­saus, mut­ta sama aja­tus löy­tyy myös muis­ta mais­ta, ku­ten Sak­sas­ta ja Rans­kas­ta: "Lap­si syn­tyy lei­pä kai­na­los­saan.” Tä­hän vii­sau­teen liit­tyy myös vah­va kris­til­li­nen sa­no­ma, et­tä "Lap­set ovat Her­ran lah­ja, koh­dun he­del­mä on hä­nen an­tin­sa" (Ps. 127:3). Tuol­la lei­väl­lä ei var­maan sa­non­nas­sa tar­koi­te­ta pelk­kää lei­pää ja ra­vin­toa, vaan kai­ken­lais­ta elä­män rik­kaut­ta, mitä lap­set tuo­vat per­hee­seen.

Jos­sain vä­lis­sä tämä van­ha vii­saus on unoh­det­tu. En­nen oli yleis­tä ha­lu­ta suu­ri per­he ja näh­dä lap­set Ju­ma­lan lah­joi­na. Omas­sa us­kos­sa­ni eh­käi­sy­ky­sy­mys liit­tyy en­nen kaik­kea luot­ta­muk­seen. Ajat­te­len, et­tä lap­set ovat Ju­ma­lan lah­jo­ja ja et­tä uu­den elä­män syn­ty­mi­nen on hä­nen kä­sis­sään. Sik­si olen ha­lun­nut jät­tää per­heem­me koon Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja luot­taa sii­hen, et­tä elä­mä ja kuo­le­ma, ter­veys ja sai­raus ovat hä­nen tie­dos­saan jo en­nen kuin olem­me elä­neet päi­vää­kään. "Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten – – Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” (Ps. 139:13, 16.)

Ny­ky­a­jan kir­joit­te­lua ja kes­kus­te­lua seu­ra­tes­sa on tul­lut tun­ne, et­tä lap­sis­ta pu­hu­taan usein ra­sit­tee­na, ku­lu­e­rä­nä ja jopa taak­ka­na yh­teis­kun­nan ja per­heen ta­lou­del­le. On to­si­a­sia, et­tä lap­set tar­vit­se­vat ruo­kaa, vaa­tet­ta, hoi­vaa, kas­va­tus­ta, ti­laa ja mo­nen­lais­ta ta­va­raa ja re­surs­sia jopa pa­rin­kym­me­nen vuo­den ajan en­nen kuin he pys­ty­vät it­se täy­si­pai­noi­ses­ti huo­leh­ti­maan omas­ta toi­meen­tu­los­taan. Syn­ny­tys­val­men­nuk­ses­sa lä­hes vii­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten mei­tä va­roi­tet­tiin, et­tä olet­te­han ot­ta­neet huo­mi­oon, et­tä ky­sees­sä on vä­hin­tään 18 vuo­den pro­jek­ti.

No, em­me ol­leet ot­ta­neet, em­me­kä osan­neet aja­tel­la odot­ta­maam­me las­ta pro­jek­ti­na vaan kul­la­nar­voi­se­na aar­tee­na. Sitä “pro­jek­tia” kes­ti­kin vie­lä pal­jon kau­em­min, sil­lä vas­ta 42 vuot­ta myö­hem­min nuo­rin lap­sem­me tuli täy­si-ikäi­sek­si. Us­ko­vai­si­na koim­me jo­kai­sen lap­sen Tai­vaan isän suu­re­na luot­ta­mus­teh­tä­vä­nä. jon­ka ha­lu­sim­me ot­taa vas­taan toi­siim­me ja Ju­ma­laan luot­ta­en.

Per­heen koen ar­vok­kaim­mak­si lah­jak­si ja siu­nauk­sek­si elä­mäs­sä­ni. Muis­te­len kai­hol­la sitä ai­toa rie­mua ja va­paut­ta, läm­pöä ja lä­hei­syyt­tä, jota lap­set toi­vat ar­keen. Ajat­te­len nii­tä mai­ni­oi­ta las­ten jut­tu­ja, on­nis­tu­mi­sia ja oi­val­luk­sia, joi­ta isos­sa per­hees­sä ta­pah­tui päi­vit­täin. Sitä sai it­se­kin op­pia ja kas­vaa las­ten mu­ka­na sekä tun­tea yl­peyt­tä hei­dän löy­döis­tään ja sel­viy­ty­mi­ses­tään eri ti­lan­teis­ta. Heil­lä oli leik­ki-, peli- ja tap­pe­lu­ka­ve­rei­ta ihan omas­ta ta­kaa, jo­ten tär­kei­tä so­si­aa­li­sia tai­to­ja har­joi­tel­tiin päi­vit­täin.

Koim­me te­ke­väm­me mer­ki­tyk­sel­lis­tä ja tär­ke­ää työ­tä. Tot­ta kai sii­hen liit­tyi myös pal­jon huol­ta, ki­pua, rii­to­jen sel­vit­te­lyä ja asi­oi­den so­pi­mis­ta, pet­ty­myk­si­ä­kin. On­gel­mia oli pal­jon, mut­ta pal­jon nii­hin kek­sit­tiin rat­kai­su­ja, jos­kus ihan hy­vi­ä­kin. Pal­jon jäi rat­kai­se­mat­ta: oli­si ol­lut mu­ka­va tul­la ko­tiin il­man, et­tä tar­vit­si hyp­piä kol­mi­loik­kaa las­ten ja hei­dän ka­ve­rei­den­kin ken­kien yli. Ja lo­pul­ta: kuin­ka pal­jon iha­nia ide­oi­ta ja mah­ta­via elä­myk­siä olem­me­kaan kek­se­li­äil­tä lap­sil­tam­me saa­neet!

Kui­ten­kin il­tai­sin kai­kes­ta päi­vän kaa­ok­ses­ta sel­vit­ty­äm­me ja las­ten jo su­lois­ta un­taan tu­his­tes­sa mie­len täyt­ti kii­tol­li­suus. Iso per­he pa­kot­ti mei­dät van­hem­mat pon­nis­te­le­maan, yrit­tä­mään ja ole­maan luo­via ja kas­vat­ta­maan koko per­heen yh­teis­hen­keä yh­teis­ten ta­voit­tei­den saa­vut­ta­mi­sek­si.

Sat­tu­mal­ta kum­man­kin mei­dän työ­höm­me lap­sis­tam­me oli apua. Lap­set tes­ta­si­vat usein kou­lu­teh­tä­vi­ä­ni etu­kä­teen. Ai­na joku lap­sis­tam­me suos­tui myös avus­ta­maan isään­sä seu­ra­kun­nan mu­siik­ki­te­si­tyk­sis­sä. Per­jan­tai­sin kaik­ki va­lit­si­vat yleen­sä mie­luum­min kuo­ron kuin ko­toi­sen viik­ko­sii­vouk­sen.

Näen myös sen siu­nauk­se­na, et­tei usein ol­lut ai­kaa ei­kä ra­haa tur­huuk­siin; kaik­ki lii­ke­ne­vät re­surs­sit oli käy­tet­tä­vä per­heen hy­väk­si. Us­kon sen var­jel­leen mei­tä mo­nel­ta tur­huu­del­ta. Joka päi­vä on ih­meel­li­ses­ti toi­meen­tu­lo siu­naan­tu­nut, jos­kus jopa yl­lin kyl­lin. On meil­lä ol­lut to­del­la köy­hää­kin, to­sin vain hy­vin ly­hy­en ajan. Sil­loin se ai­ka kyl­lä­kin tun­tui pit­käl­tä.

Vii­me vuo­si­na olen huo­man­nut, et­tä lap­sis­ta pu­hu­taan usein ai­van eri ta­val­la kuin sil­loin, kun it­se olin nuo­ri äi­ti. Kes­kus­te­luis­sa ko­ros­tu­vat kus­tan­nuk­set, il­mas­to­vai­ku­tuk­set ja huo­li tu­le­vai­suu­des­ta. Sa­mal­la Suo­men al­hai­nen syn­ty­vyys on nous­sut yh­teis­kun­nal­li­sek­si huo­le­nai­heek­si. Sik­si­kään ei kan­nat­tai­si pu­hua lap­sis­ta ja lap­si­per­heis­tä kiel­tei­seen sä­vyyn. Nuo­ret pu­hu­vat sii­tä, et­tä on suu­rin eko­te­ko ol­la syn­nyt­tä­mät­tä lap­sia. Toki jo­kai­nen elä­vä ih­mi­nen ja muu­kin elä­vä olen­to ku­lut­taa luon­non­va­ro­ja, se on fak­ta, mut­ta var­mas­ti voim­me pi­tää luo­ma­kun­nas­ta huol­ta il­man, et­tä ri­kom­me Ju­ma­lan luo­mis­jär­jes­tys­tä. Lap­set ovat kui­ten­kin kaik­kein ar­vok­kain­ta, mitä meil­lä on: heis­sä on tu­le­vai­suu­tem­me, rik­kau­tem­me ja tur­vam­me.

Jot­kut pi­tä­vät us­ko­vais­ten suh­tau­tu­mis­ta lap­si­a­si­aan äi­din kan­nal­ta tur­mi­ol­li­se­na tai ajat­te­le­vat suur­ten per­hei­den ole­van seu­raus­ta isän pai­nos­tuk­ses­ta. En tun­nis­ta kum­paa­kaan ku­vaus­ta omas­ta elä­mäs­tä­ni. Ko­ke­muk­se­ni mu­kaan use­at­kaan syn­ny­tyk­set ei­vät sel­lai­se­naan muo­dos­ta eri­tyis­tä ter­vey­suh­kaa, ei­kä lap­si­a­si­as­sa luot­ta­mi­nen Tai­vaan Isän tah­toon ole vain toi­sen puo­li­son rat­kai­su, vaan isän ja äi­din yh­tei­nen us­kon asia.

Toi­si­naan al­ku­ras­kau­den pa­hoin­voin­nit, yh­tei­nen huo­li jak­sa­mi­ses­ta ja toi­meen­tu­los­ta sekä ul­ko­puo­lis­ten vä­hek­sy­vät tai kau­his­te­le­vat kom­men­tit sai­vat epäi­le­mään ja us­ko­maan sie­lun­vi­hol­li­sen saar­naa sii­tä, et­tei täs­sä ole mi­tään jär­keä. Tai­vaan Isä kui­ten­kin ih­meel­li­ses­ti vah­vis­ti ja val­mis­ti mei­tä koko per­het­tä yh­dek­sän kuu­kau­den ai­ka­na rak­kau­den­täy­tei­seen odo­tuk­seen: mil­lai­nen pie­ni ih­me siel­tä meil­le täl­lä ker­taa tu­lee­kaan? Ja ne het­ket, jol­loin uu­si vau­va tuo­tiin ko­tiin, oli­vat per­heem­me suu­rim­pia juh­la­het­kiä. Pie­ni vau­va oli sel­lai­nen läm­pö­pat­te­ri, joka jo ole­muk­sel­laan peh­mit­ti jopa pa­him­paa mur­ros­vai­het­taan elä­vän per­heen­jä­se­nen sy­dä­men.

Tie­dän hy­vin, et­tei jo­kai­sen per­heen tie ole sa­man­lai­nen. Mu­kaan voi mah­tua va­ka­vaa sai­raut­ta, köy­hyyt­tä, val­vo­mis­ta, uu­pu­mus­ta, puo­li­soi­den vä­li­siä va­ka­via ris­ti­rii­to­ja ja mo­nen­lai­sia huo­lia. Vas­toin­käy­mi­sil­tä em­me ole sääs­ty­neet it­se­kään, mut­ta joi­den­kin us­ko­nys­tä­vien elä­mää kuun­nel­les­sa olen jää­nyt ai­van sa­nat­to­mak­si. Osai­sin­pa roh­kais­ta us­ko­maan ja luot­ta­maan myös sil­loin.

Kun pu­hu­taan siu­nauk­ses­ta, en to­si­aan us­ko sen tar­koit­ta­van mam­mo­naa ja help­poa elä­mää. Oi­ke­as­taan ke­nen­kään elä­mä ei ole help­poa, vaan sii­nä on jo­kai­sel­la omat vas­tuk­sen­sa. Mut­ta kun sen asi­an hy­väk­syy, et­tä elä­mä on vai­ke­aa, niin ei se enää niin kau­he­an vai­ke­al­ta tun­nu­kaan. Elä­mäm­me ei kul­je omien suun­ni­tel­miem­me ja tah­tom­me mu­kai­ses­ti, vaan jäl­keen­päin aja­tel­tu­na se on joh­det­tu yl­hääl­tä päin vii­saam­min kuin it­se oli­sim­me osan­neet.

Kun nyt kat­son taak­se­päin, ym­mär­rän en­tis­tä pa­rem­min van­han sa­non­nan vii­sau­den. Jo­kai­nen lap­si to­del­la tuli lei­pä kai­na­los­saan ja juu­ri oi­ke­aan ai­kaan. Ei tuo­den vain ra­vin­toa ja toi­meen­tu­loa, vaan iloa, op­pi­mis­ta, yh­teyt­tä, mer­ki­tys­tä ja kii­tol­li­suut­ta. Jo­kai­nen lap­si on Tai­vaan Isän hyvä lah­ja – pie­ni "tai­vaan tai­mi”, meil­le us­kot­tu. Ja nyt he ovat jo ai­kui­sia, meil­le rak­kai­ta huip­pu­tyyp­pe­jä, joi­ta em­me to­si­aan­kaan it­se ole teh­neet, vaan saa­neet.