Sain ys­tä­vä­pa­ris­kun­nal­ta lah­jak­si kir­jan, joka si­säl­si Mart­ti Lut­he­rin esi­pu­hei­ta ja reu­na­se­li­tyk­siä Raa­ma­tun kir­joi­hin. Eri­tyi­ses­ti Roo­ma­lais­kir­jeen esi­pu­he he­rät­ti aja­tuk­sia. Kir­jees­sä Paa­va­li kes­kit­tyy lain ja evan­ke­liu­min suh­tee­seen, ja Lut­he­rin oi­val­li­nen sa­noi­tus aut­toi mi­nua ym­mär­tä­mään pa­rem­min Paa­va­lin sy­väl­lis­tä, jos­kus vai­ke­a­sel­kois­ta teks­tiä.

Kir­jeen yk­si pe­rus­tee­si on, et­tä ih­mi­nen ei voi täyt­tää Ju­ma­lan la­kia. Vii­me­si­jai­sen es­teen sii­hen muo­dos­taa ih­mis­sy­dä­men luon­tai­nen ha­lut­to­muus nou­dat­taa Ju­ma­lan tah­toa. Moo­ses an­toi tä­män käs­kyn: ”Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja koko voi­mas­ta­si” (5. Moos. 6:5). Ei siis rii­tä, et­tä ih­mi­nen toi­mii ul­koi­ses­ti oi­kein, vaan täyt­tääk­seen lain ih­mi­sen täy­tyi­si ha­lu­ta koko sy­dä­mes­tään teh­dä, niin kuin te­kee. Maal­li­nen oi­keus tuo­mit­see ih­mi­set te­ko­jen pe­rus­teel­la, mut­ta kos­ka Ju­ma­la on täy­del­li­nen, hän ei py­säh­dy ul­koi­siin te­koi­hin, vaan ”minä tut­kin sy­dä­met ja aja­tuk­set” (Ilm. 2:23).

Kir­jees­sä Paa­va­li kir­joit­taa: ”…niin si­nä­kö, joka tois­ta ope­tat, et it­se­ä­si ope­ta; joka ju­lis­tat, et­tei saa va­ras­taa, it­se va­ras­tat; joka sa­not, et­tei saa teh­dä huo­rin, it­se teet huo­rin” (Room. 2:21–22).

Kir­jet­tä kir­joit­ta­es­saan Paa­va­li ei ol­lut käy­nyt Roo­mas­sa. Hän ei siis voi­nut hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tun­tea ai­na­kaan suu­rin­ta osaa ih­mi­sis­tä, joil­le hän kir­jeen­sä osoit­ti, ja hä­nel­lä tus­kin oli mie­les­sään hen­ki­löi­tä, joi­ta hän ni­me­no­mai­ses­ti oli­si ha­lun­nut ojen­taa. Sen si­jaan Paa­va­li ha­lu­si teh­dä sel­väk­si, et­tä jo­kai­nen meis­tä on lain rik­ko­ja – jos ei te­oil­laan, niin sy­dä­mel­lään. Sa­maa tar­koit­ti myös La­es­ta­dius pu­hu­es­saan si­veis­tä huo­ris­ta, re­hel­li­sis­tä var­kais­ta ja rait­tiis­ta juo­ma­reis­ta. Vaik­ka ei va­ras­tai­si, kui­ten­kin rik­koo la­kia vas­taan, jos oi­ke­as­taan ha­lu­ai­si va­ras­taa, kun­han sii­tä ei vain jäi­si kiin­ni, ei­kä sii­tä seu­rai­si oman­tun­non­vai­vo­ja.

Lut­he­rin se­li­tys­tä lu­kies­sa­ni mi­nul­le al­koi val­je­ta, et­tei Paa­va­lin teks­ti ol­lut­kaan tar­koi­tet­tu vain hurs­kai­na it­se­ään pi­tä­vil­le, te­ko­py­hil­le juu­ta­laisk­ris­ti­tyil­le, vaan myös mi­nul­le – vai oli­ko ky­sees­sä sama asia? Jos ni­mit­täin saan jo­ta­kin ai­kaan, saa­tan pi­tää oi­keu­te­na­ni mo­ra­li­soi­da mui­ta riip­pu­mat­ta sii­tä, mil­lä mie­lel­lä olen oman osuu­te­ni suo­rit­ta­nut. Roo­ma­lais­kir­jeen ää­rel­lä jou­duin ky­sy­mään it­sel­tä­ni, mil­lä oi­keu­del­la tuo­mit­sen mui­ta, kun ker­ran it­se en ole sy­dä­mel­tä­ni hei­tä kum­mem­pi. Kum­pi on pa­rem­pi: kirs­ku­vin ham­pain teh­dyt suo­rit­teet vai rak­kau­del­li­nen il­ma­pii­ri, jos­sa niin omaan kuin mui­den puut­teel­li­suu­teen voi­daan suh­tau­tua ar­mol­li­ses­ti?

Laki ei kuu­lu kris­ti­tyl­le. Em­me sil­ti voi tuu­dit­tau­tua aja­tuk­seen, et­tä syn­ti oli­si la­kan­nut vai­kut­ta­mas­ta meis­sä. Meil­le ei ole an­net­tu myös­kään val­tuuk­sia tuo­mi­ta toi­si­am­me: "Sen­täh­den sinä, oi ih­mi­nen, et voi mil­lään it­se­ä­si puo­lus­taa, olit­pa kuka hy­vän­sä, joka tuo­mit­set. Sil­lä mis­tä tois­ta tuo­mit­set, sii­hen sinä it­se­si syy­pääk­si tuo­mit­set, kos­ka sinä, joka tuo­mit­set, teet sa­mo­ja te­ko­ja." (Room. 2:1.) Syn­ti py­syy syn­ti­nä, us­ko­vai­sen­kin elä­mäs­sä, ja yk­si syn­nin muo­to on tois­ten ih­mis­ten sy­dä­me­tön tuo­mit­se­mi­nen ja juo­rui­lu asi­ois­ta, joi­hin it­se kui­ten­kin tun­tee sa­lais­ta ve­toa.

Tu­tus­sa ker­to­muk­ses­sa kym­me­nen­tu­han­nen lei­vis­kän ve­lal­li­ses­ta ker­to­muk­sen pää­hen­ki­löl­tä oli jää­nyt oi­val­ta­mat­ta, et­tä hä­nen vel­kan­sa ei ol­lut mak­set­ta­vis­sa: "Sil­loin pal­ve­li­ja heit­täy­tyi maa­han hä­nen eteen­sä ja pyy­si: 'Ole kär­si­väl­li­nen! Minä mak­san si­nul­le kyl­lä kai­ken.'" (Matt. 18:26.) Niin­pä oli vain loo­gis­ta, et­tä pääs­ty­ään päl­kä­häs­tä hän oli koh­ta to­ve­rin­sa kur­kus­sa kiin­ni, ja vaa­ti tätä suo­riu­tu­maan omas­ta ve­las­taan. Kun puut­tui to­del­li­nen ko­ke­mus ja ym­mär­rys ar­mah­de­tuk­si tu­le­mi­ses­ta, oli va­raa ol­la ar­mo­ton tois­ta koh­taan.

Ih­mis­mie­li ei tah­toi­si tyy­tyä Ju­ma­lan ar­moon, vaan ha­lu­ai­si vält­tä­mät­tä teh­dä jo­tain pe­las­tuk­sen­sa eteen. Jos se jos­sain ku­vit­te­lee on­nis­tu­neen­sa, on se jo koh­ta tuo­mit­se­mas­sa mui­ta, vaik­ka Jee­sus opet­taa mei­tä sa­no­maan: "Me olem­me an­si­ot­to­mia pal­ve­li­joi­ta; olem­me teh­neet vain sen, min­kä olim­me vel­vol­li­set te­ke­mään" (Luuk. 17:10).

Oman syn­ti­syy­den tun­te­mi­nen on avain ar­mon kä­sit­tä­mi­seen, jos­ta puo­les­taan seu­raa en­sim­mäi­se­nä us­kon he­del­mä­nä rak­kaus: "Rak­kaus on kär­si­väl­li­nen, rak­kaus on lem­peä. Rak­kaus ei ka­deh­di, ei kers­ku, ei pöyh­kei­le, ei käyt­täy­dy so­pi­mat­to­mas­ti, ei et­si omaa etu­aan, ei kat­ke­roi­du, ei muis­te­le kär­si­mään­sä pa­haa, ei iloit­se vää­ryy­des­tä vaan iloit­see to­tuu­den voit­ta­es­sa.” (1. Kor. 13:4–6.) Rak­kau­teen ei­vät mah­du tuo­mio, mo­raa­li­nen när­käs­tys tai pa­rem­muu­den tun­tu. "Niin­pä sa­non­kin si­nul­le: hän sai pal­jot syn­tin­sä an­teek­si, sen vuok­si hän ra­kas­ti pal­jon" (Luuk. 7:47).