Kok­ko­lan kirk­ko. Is­tun per­hee­ni kans­sa pit­käs­sä pen­kis­sä mel­ko ta­ka­na. Kirk­ko on tii­li­nen, val­ta­van ko­koi­nen ja jo­ten­kin eri­lai­nen. Pik­ku­mie­hen sil­mät löy­tä­vät mo­nen­lais­ta kat­sel­ta­vaa niin ra­ken­nuk­ses­sa kuin ih­mi­sis­sä­kin.

On eh­tool­lis­ju­ma­lan­pal­ve­lus.

Kuu­len vuo­ro­sa­no­ja, Raa­ma­tun­lu­kua, voi­mal­lis­ta lau­lua. Vä­lil­lä nous­taan sei­so­maan. Sit­ten mo­net ih­mi­set siir­ty­vät rau­hal­li­sin as­ke­lin jo­noi­hin, joi­den al­ku­pää le­vit­täy­tyy alt­ta­ri­kai­teen ää­rel­le.

Äi­ti ja isä nou­se­vat. Nöyr­tyy sel­kä ja mie­li ku­mar­ruk­seen jo­kais­ta las­taan koh­ti. Su­pi­see suu kal­lii­ta ky­sy­myk­siä, kuu­lee pie­net kor­vat vä­rä­jä­vien ään­ten kuis­kaa­mia ar­mon­sa­no­ja: "Syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä."

Sit­ten he me­ne­vät jo­noon. On jo­ten­ki eri­tyi­nen het­ki. Pyhä ihan liki.

Näen jo­nois­sa ja alt­ta­rin edes­sä mo­nia tut­tu­ja hah­mo­ja. On lä­hel­lä asu­via, ka­ve­rei­den van­hem­pia, seu­rois­ta tut­tu­ja. Mi­ten pu­hut­te­le­vaa on kat­sel­la, kun tä­män täs­tä joku kal­lis­tuu tois­ta koh­ti, kie­tou­tuu käsi har­teil­le, si­lit­tää, ta­put­taa hel­läs­ti. Tie­dän, siel­lä­kin kuis­ki­taan maa­il­man kal­leim­pia sa­no­ja! Pian he pol­vis­tu­vat ja py­hän kos­ket­ta­neet on­nel­li­sen nä­köi­set ih­mi­set pa­lau­tu­vat rau­hal­li­ses­ti ta­kai­sin kir­kon­penk­kiin.

Jo­not al­ka­vat ly­hen­tyä. Nyt huo­maan, mi­ten oi­ke­an reu­nan leh­te­rin al­la ole­va lä­hes liik­ku­ma­ton mai­se­ma al­kaa elä­mään. Siel­lä kym­me­net ja kym­me­net nuo­ret al­ka­vat te­ke­mään läh­töä. Ei vie­res­sä kul­ke­vil­le kau­pun­gin ku­jil­le, ei maa­il­man me­no­mes­toil­le vaan tun­te­maan Tai­vaan Isän lä­hei­syyt­tä. Heil­le­kin hän on elä­mä, to­tuus ja tie. Vai ke­nen luok­se he me­ni­si­vät sie­lun­sa ja­nos­sa?

Kun elä­mää täyn­nä ole­vat nuo­ret käy­vät tois­ten­sa kau­laan, tai­taa mie­hen­tyn­gäl­tä jää­dä si­vu­sei­kak­si kir­kon kor­kea la­si­maa­laus, pur­je­lai­va­kin. Niin eri­lais­ta näh­tä­vää on tar­jol­la. He vä­le­jään puh­dis­ta­vat, vaih­tuu tun­ki­ol­li­nen syn­tiä ar­mon kirk­kau­teen. Ja pöy­tään pol­vis­tu­vat.

Lap­suu­te­ni eh­tool­lis­ko­ke­mus on piir­ret­ty sy­vin uur­tein si­sim­pää­ni. Ei­kä se ole tuo­hon ker­taan jää­nyt. Usein muul­loin­kin tuo sak­ra­ment­ti on kos­ket­ta­nut, niin lap­se­na kuin myös ai­kui­se­na. Her­ran pöy­tään pol­vis­tu­es­sa on olo ol­lut toi­si­naan suo­ras­taan tui­ki tai­vaal­li­nen, jos­kus ko­vin ar­ki­nen. Usein sil­tä vä­lil­tä. Sil­ti ti­lan­tees­sa on ai­na ol­lut jo­tain eri­tyis­tä, on­han Jee­suk­sen ruu­mis ja veri kät­ket­ty­nä sii­hen.

Ker­ron­pa si­nul­le vie­lä ko­ke­muk­sen ai­kui­si­äl­tä. Tuo jäi mie­lee­ni ta­val­lis­ta eri­lai­sem­pa­na. Mat­ka alt­ta­ril­le al­koi sil­loin jo muu­ta­ma viik­ko ai­em­min. Oli ke­sä­kuun al­ku vuon­na 2023 ja per­hee­seem­me syn­tyi kuu­des­tois­ta lap­si. Luu­li­si, et­tä imet­tä­mi­nen su­jui­si kuin mai­toa vaan mut­ta ei­pä su­ju­nut. Hil­man kie­len taa­em­pi (pos­te­ri­o­ri­nen) kie­li­jän­ne oli niin ki­reä, et­tä vas­ta hei­nä­kuun puo­li­vä­lis­sä al­koi rin­ta­ruo­kin­ta jol­lain ta­paa pe­lit­tä­mään.

Han­ka­lan syö­mi­sen ta­kia olim­me tosi poik­ki em­me­kä läh­te­neet vie­mään kol­men vii­kon ikäis­tä vau­vaa Kau­ha­van Su­vi­seu­roi­hin. Äip­pä jäi nei­to­sen kans­sa ko­tiin. Kos­ka isoim­mat lap­set me­ni­vät ke­sä­ta­pah­tu­maan omia reit­te­jään, sain on­nek­si vel­jen­tyt­tä­ren aja­maan toi­sen au­tom­me seu­roi­hin kyy­dis­sään osa kal­liis­ta lap­si­lau­mas­tam­me.

Su­vi­seu­rois­sa on lau­an­tai­sin viik­ko­mes­su, ja eh­tool­li­sel­le osal­lis­tuu noin 25 000 hen­keä. Vuo­si­kau­det olem­me teh­neet vai­mon kans­sa niin, et­tä joku isom­mis­ta lap­sis­tam­me tai tu­tuis­ta kat­soo seu­ra­ken­täl­lä pie­nem­piä, kun me kah­des­taan käym­me eh­tool­li­sel­la. Iha­na het­ki vir­voit­tua puo­li­son kans­sa py­hän ää­rel­lä! On­nel­li­sin mie­lin olem­me saa­neet pa­la­ta las­tem­me luok­se.

Kau­ha­val­la eh­tool­li­nen al­koi ol­la jo lop­pu­suo­ral­la. Mi­nul­le tuli halu läh­teä eh­tool­li­sel­le ja ot­taa lap­set­kin mu­kaan kes­kel­le tuo­ta kau­nis­ta ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. Seit­se­män pik­kuih­mis­tä ka­ve­ri­na­ni lii­tyin kuun­te­le­vaan, jut­te­le­vaan ja lau­la­vaan jo­noon. Hom­ma ei hir­vit­tä­nyt, ei­kä se ol­lut mi­kään voi­man­näy­te­kään – Su­vi­seu­rois­sa on to­tut­tu, et­tä pik­kui­set kul­ke­vat elä­mäs­sä mu­ka­na. Siel­lä jos mis­sä ym­mär­re­tään las­ten ja lap­si­per­hei­den pääl­le. Jos siis tu­lee pul­mia, saan hy­väk­sy­viä kat­sei­ta ja tar­vit­ta­es­sa apu­kä­siä. Sitä on ol­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa!

Kun jono ma­te­li ison tel­tan lä­hel­le, jä­tin kak­sos­ten­rat­taat sii­hen. Kak­si­vuo­ti­as Til­da nuk­kui ol­ka­pää­tä­ni vas­ten, kun saa­vuim­me tel­tan si­säl­le. Tut­tu, iha­na tun­nel­ma ja tu­han­sien ih­mis­ten tai­vaal­li­nen lau­lu ot­ti­vat mei­dät sy­lei­lyyn­sä.

Jono ete­ni hil­jak­seen tel­tan etuo­saa koh­ti. Yh­täk­kiä vie­res­sä oli tut­ta­va­pa­ris­kun­ta Kou­vo­las­ta. Tar­jo­si­vat las­ten­hoi­toa mut­ta kiel­täy­dyin. Ha­lu­sin vie­dä lap­set ihan eteen sin­ne, mis­sä pää­se­vät ai­van lä­hel­tä nä­ke­mään eh­tool­li­sen kul­kua. So­pi­vas­ti oli­kin niin, et­tä etum­mai­sis­sa pen­keis­sä oli ti­laa. Pie­net kirk­ko­vie­raat is­tah­ti­vat ko­rut­to­mil­le lan­kuil­le. Siu­na­sin hei­tä an­teek­si­an­ta­muk­sel­la ja it­se­kin pyy­te­lin hei­tä siu­naa­maan isuk­ki­aan, jol­la niin her­käs­ti tu­lee lä­hei­sim­pien kans­sa tu­lee kit­kaa ja isom­paa­kin kuor­maa.

Otin jon­kun as­ke­leen ja sain Til­da sy­lis­sä­ni pol­vis­tua eh­tool­li­sel­le. Tär­kein oli läs­nä. Oli kos­ket­ta­va het­ki tun­tea omaa pie­nuut­ta, Ju­ma­lan suu­ruut­ta. Omat rak­kaat pie­net sii­nä lä­hel­lä. Isom­mat kau­em­pa­na ja vai­mo pik­kui­sen kans­sa ko­to­na.

Siir­ryin eh­tool­li­sel­ta las­te­ni luo. Heil­lä ei ol­lut mi­tään hä­tää, ei min­ne­kään kii­re. Se kos­ket­ti hei­tä sy­väl­tä, mitä nä­ki­vät, kuu­li­vat ja ais­ti­vat. Lau­loim­me jäl­jel­lä ol­leet lau­lut ja li­tur­gi­an lo­put ja saim­me on­nel­li­si­na siir­tyä ulos an­ta­en ti­laa nuo­rem­mil­le, al­koi­han pian heil­le suun­nat­tu pu­heen­vuo­ro.

Ko­ke­muk­se­ni oli niin vai­kut­ta­va, et­tä olen sii­tä ker­to­nut mo­nel­le. Jos tu­le­vis­sa seu­rois­sa olem­me eh­tool­li­sen ai­ka­na ul­ko­na, ai­on ot­taa lap­sia mu­kaan telt­taan. Se kun si­pai­see hei­dän­kin sie­lu­aan eri­tyi­sen iha­nal­la ta­val­la!

Jos joku lu­ki­ja kai­paa rau­haa sie­lul­leen, on tä­nään­kin hy­vien uu­tis­ten päi­vä: Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ja eh­tool­lis­pöy­däs­sä­kin on vie­lä ti­laa. Em­me tie­dä, mil­loin ja kuka sii­hen vii­mei­se­nä pol­vis­tuu. Se kaik­kein vii­mei­nen. Sit­ten ai­ka on täy­si.

Tätä saat­taa lu­kea joku sel­lai­nen, joka haet elä­mä­si reis­suil­le eri­lai­sia ko­ke­muk­sia, mut­ta Su­vi­seu­ro­jen iso val­koi­nen telt­ta ei ole ai­em­min osu­nut mat­kal­le­si. Saat­taa ol­la, et­tä Suo­men kor­kein tun­tu­ri on ko­lut­tu, sa­moin pi­sin hiek­ka­ran­ta ja kuu­lui­sin fes­ta­ri. Moni näh­tä­vyys on saa­nut jopa hauk­ko­maan hen­keä. Vaik­ka si­nul­la ei oli­si min­kään­lais­ta us­kon­nol­lis­ta kiin­nos­tus­ta, suun­taa­pa tu­le­vi­na ke­si­nä edes yk­si mut­ka Su­vi­seu­ro­jen isoon telt­taan. Lu­paan, et pety!