Lop­pu­vuo­des­ta mi­nua pyy­det­tiin Päi­vä­mie­hen blo­gi­kir­joit­ta­jak­si. Suos­tuin, ja ali­ta­jun­ta al­koi työs­tää eri ai­hei­ta. Joi­ta­kin ide­oi­ta pul­pah­ti jo pin­taan.

Kun­nes ta­pa­nin­päi­vän aa­mu­na pu­he­lin soi. Unen­pöp­py­räs­sä ha­roin pu­he­lin­ta. Pu­he­lin ti­pah­ti lat­ti­al­le, ja pu­he­lu kat­ke­si. Huo­ma­sin, et­tä vel­je­ni yrit­tää soit­taa. Asia oli var­mas­ti tär­keä. Niin oli­kin. Isä oli aa­mul­la saa­nut siir­tyä iki­jou­luun. Heti tuli mie­leen edel­li­nen vas­taa­va soit­to lä­hes 30 vuot­ta ai­kai­sem­min, kun oli tul­lut äi­din ai­ka läh­teä.

Voi­ko se ol­la tot­ta? Isän elä­män­lan­ka oli ol­lut hau­ras jo pit­kään, mut­ta nyt se oli ta­pah­tu­nut. Isäl­lä on hyvä osa. Maal­li­set vai­vat ovat päät­ty­neet. Pos­kil­le­ni va­lui­vat kyy­ne­leet.

Pan­de­mia-ai­ka­na hau­ta­jais­ten val­mis­te­lu on haas­ta­vaa. Suu­ri ky­sy­mys on, mon­ta­ko voi osal­lis­tua ti­lai­suu­teen. Eh­kä voim­me muis­tel­la isää ja pap­paa isom­mal­la po­ru­kal­la jos­kus myö­hem­min.

Meil­le jo­kai­sel­le oma isä on eri­tyi­nen. Niin mi­nul­le­kin. Saim­me kul­kea yh­teis­tä mat­kaa 65 vuot­ta. Sain näh­dä isän mie­huus­vuo­det ja pit­kän van­huu­sa­jan. Omas­ta lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan isä ker­toi vas­ta van­hem­mal­la iäl­lä.

Lap­suus ja nuo­ruus oli ol­lut an­ke­aa huu­to­lais­po­jan elä­mää. Oma isä oli kuol­lut, kun isä oli vas­ta kak­si viik­koa van­ha. Omas­ta ko­dis­ta jou­dut­tiin luo­pu­maan. Per­he jou­tui ha­jal­le. Lap­set si­joi­tet­tiin ta­loi­hin, jot­ka hal­vim­mal­la si­tou­tui­vat hei­dät ot­ta­maan. Lap­suu­sa­jan päät­ti sota, jon­ne isä jou­tui 17-vuo­ti­aa­na. Olen ai­na ih­me­tel­lyt, mis­tä isä kui­ten­kin kai­voi luon­teen­sa. Hän oli leik­ki­sä ja po­si­tii­vi­nen. Kek­si kai­ken­lais­ta haus­kaa omak­si ja tois­ten ilok­si.

Var­si­nai­sen elä­män­työn­sä isä teki maa­ta vil­jel­len. Aluk­si kaik­ki oli teh­tä­vä har­ti­a­voi­min. Vä­hi­tel­len rai­vat­tiin li­sää pel­toa ja ra­ken­net­tiin uu­si na­vet­ta. Trak­to­rin han­kin­ta mah­dol­lis­ti uu­det apu­vä­li­neet.

Lap­suu­te­ni koti oli pie­ni: tupa, keit­tiö ja ka­ma­ri. Hy­vin sin­ne mah­dut­tiin. Vä­lil­lä saat­toi ol­la ah­das­ta, kun vaik­ka­pa po­ro­mie­het ma­joit­tui­vat pirt­tiin use­ak­si päi­väk­si. Myös mui­ta yö­py­jiä oli. Odo­tet­tu het­ki oli, kun us­ko­vai­nen tark­kai­lu­kar­jak­ko ma­joit­tui meil­le kier­rok­sil­laan. Ta­lon täyt­ti iloi­nen nau­ru ja so­li­se­va kar­ja­lan mur­re.

Isäl­lä ja äi­dil­lä oli muu­ta­mia pe­ri­aat­tei­ta. Yk­si oli se, et­tä ruo­ka on py­hää Ju­ma­lan vil­jaa. Sitä ei ole so­pi­vaa heit­tää haas­ki­oon. Olen it­se yrit­tä­nyt pi­tää ope­tuk­sen mie­les­sä­ni ja opas­taa toi­si­a­kin.

Toi­nen pe­ri­aa­te oli py­hä­päi­vän py­hit­tä­mi­nen. Leh­mät oli hoi­det­ta­va, mut­ta muu­ten ar­ki­set työt kes­key­tyi­vät py­hä­päi­väk­si. Vuo­den elan­to oli vah­vas­ti riip­pu­vai­nen sii­tä, mil­lai­nen hei­nä­sa­to saa­daan. Sii­tä huo­li­mat­ta kii­rei­se­nä hei­nän­te­ko­ai­ka­na­kin py­häs­tä pi­det­tiin kiin­ni. Olen aja­tel­lut, et­tei mi­nul­la voi ol­la niin tär­ke­ää työ­tä kuin tuo hei­nän­te­ko, et­ten­kö voi­si myös yrit­tää toi­mia sa­mal­la ta­val­la.

Kun äi­ti kuo­li, isän ar­keen hii­pi yk­si­näi­syys. On­nek­si isä kek­si mo­nen­lais­ta te­ke­mis­tä: mar­jas­tus­ta, mal­min et­sin­tää, puu­tar­han ja me­hi­läis­ten hoi­toa, ka­las­tus­ta, kai­vo­jen kat­so­mis­ta sekä pat­saan te­koa. Isä teki pit­kiä kä­ve­ly­ret­kiä, pi­sim­mil­lään 500 ki­lo­met­riä. Eh­ti­pä isä käy­dä kan­sa­no­pis­ton­kin van­hoil­la päi­vil­lään.

Olen miet­ti­nyt, mitä ha­lu­ai­sin isäl­tä pe­rin­nök­si. Tär­kein on tie­ten­kin us­ko, jota isä mei­hin omal­la ko­rut­to­mal­la ta­val­laan pyr­ki juur­rut­ta­maan. Toi­nen on tyy­ty­väi­syys ja po­si­tii­vi­nen elä­mä­na­sen­ne sekä kiin­nos­tus kai­ken­lai­siin uu­siin ko­kei­lui­hin. Tut­ta­vien mie­les­tä ul­ko­nä­kö­ni muis­tut­taa isää vuo­si vuo­del­ta enem­män.