Loppuvuodesta minua pyydettiin Päivämiehen blogikirjoittajaksi. Suostuin, ja alitajunta alkoi työstää eri aiheita. Joitakin ideoita pulpahti jo pintaan.
Kunnes tapaninpäivän aamuna puhelin soi. Unenpöppyrässä haroin puhelinta. Puhelin tipahti lattialle, ja puhelu katkesi. Huomasin, että veljeni yrittää soittaa. Asia oli varmasti tärkeä. Niin olikin. Isä oli aamulla saanut siirtyä ikijouluun. Heti tuli mieleen edellinen vastaava soitto lähes 30 vuotta aikaisemmin, kun oli tullut äidin aika lähteä.
Voiko se olla totta? Isän elämänlanka oli ollut hauras jo pitkään, mutta nyt se oli tapahtunut. Isällä on hyvä osa. Maalliset vaivat ovat päättyneet. Poskilleni valuivat kyyneleet.
Pandemia-aikana hautajaisten valmistelu on haastavaa. Suuri kysymys on, montako voi osallistua tilaisuuteen. Ehkä voimme muistella isää ja pappaa isommalla porukalla joskus myöhemmin.
Meille jokaiselle oma isä on erityinen. Niin minullekin. Saimme kulkea yhteistä matkaa 65 vuotta. Sain nähdä isän miehuusvuodet ja pitkän vanhuusajan. Omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan isä kertoi vasta vanhemmalla iällä.
Lapsuus ja nuoruus oli ollut ankeaa huutolaispojan elämää. Oma isä oli kuollut, kun isä oli vasta kaksi viikkoa vanha. Omasta kodista jouduttiin luopumaan. Perhe joutui hajalle. Lapset sijoitettiin taloihin, jotka halvimmalla sitoutuivat heidät ottamaan. Lapsuusajan päätti sota, jonne isä joutui 17-vuotiaana. Olen aina ihmetellyt, mistä isä kuitenkin kaivoi luonteensa. Hän oli leikkisä ja positiivinen. Keksi kaikenlaista hauskaa omaksi ja toisten iloksi.
Varsinaisen elämäntyönsä isä teki maata viljellen. Aluksi kaikki oli tehtävä hartiavoimin. Vähitellen raivattiin lisää peltoa ja rakennettiin uusi navetta. Traktorin hankinta mahdollisti uudet apuvälineet.
Lapsuuteni koti oli pieni: tupa, keittiö ja kamari. Hyvin sinne mahduttiin. Välillä saattoi olla ahdasta, kun vaikkapa poromiehet majoittuivat pirttiin useaksi päiväksi. Myös muita yöpyjiä oli. Odotettu hetki oli, kun uskovainen tarkkailukarjakko majoittui meille kierroksillaan. Talon täytti iloinen nauru ja soliseva karjalan murre.
Isällä ja äidillä oli muutamia periaatteita. Yksi oli se, että ruoka on pyhää Jumalan viljaa. Sitä ei ole sopivaa heittää haaskioon. Olen itse yrittänyt pitää opetuksen mielessäni ja opastaa toisiakin.
Toinen periaate oli pyhäpäivän pyhittäminen. Lehmät oli hoidettava, mutta muuten arkiset työt keskeytyivät pyhäpäiväksi. Vuoden elanto oli vahvasti riippuvainen siitä, millainen heinäsato saadaan. Siitä huolimatta kiireisenä heinäntekoaikanakin pyhästä pidettiin kiinni. Olen ajatellut, ettei minulla voi olla niin tärkeää työtä kuin tuo heinänteko, ettenkö voisi myös yrittää toimia samalla tavalla.
Kun äiti kuoli, isän arkeen hiipi yksinäisyys. Onneksi isä keksi monenlaista tekemistä: marjastusta, malmin etsintää, puutarhan ja mehiläisten hoitoa, kalastusta, kaivojen katsomista sekä patsaan tekoa. Isä teki pitkiä kävelyretkiä, pisimmillään 500 kilometriä. Ehtipä isä käydä kansanopistonkin vanhoilla päivillään.
Olen miettinyt, mitä haluaisin isältä perinnöksi. Tärkein on tietenkin usko, jota isä meihin omalla koruttomalla tavallaan pyrki juurruttamaan. Toinen on tyytyväisyys ja positiivinen elämänasenne sekä kiinnostus kaikenlaisiin uusiin kokeiluihin. Tuttavien mielestä ulkonäköni muistuttaa isää vuosi vuodelta enemmän.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys