Mika Mu­ta­nen

Os­ta­es­sam­me Kas­ke­lan vuon­na 2000 pa­nim­me mer­kil­le, et­tä ton­til­le sai­si upe­an kuk­ka­ke­don. Vaik­ka niit­ty oli jo ve­sa­koi­tu­nut, lep­pien se­as­sa kas­voi edel­leen run­saas­ti niit­ty­kas­ve­ja. Aloim­me niit­tää alu­et­ta joka kesä ku­kin­nan päät­ty­mi­sen jäl­keen. Sen an­si­os­ta hors­mat, me­si­an­ger­vot ja huo­pa­oh­dak­keet väis­tyi­vät, ja ti­lal­le tuli päi­vän­kak­ka­roi­ta, kis­san­kel­lo­ja, niit­ty­lei­nik­ke­jä ja mui­ta ke­to­kas­ve­ja.

Läm­pi­mien säi­den vuok­si vuon­na 2018 keto oli kuk­ka­me­re­nä nor­maa­lia ai­em­min. Elo­kuun alus­sa niit­ty­ku­kat pu­dot­te­li­vat sie­me­ni­ään ja hei­nä­kas­vit kal­lis­ti­vat täh­kän­sä. Pian oli­si ai­ka niit­tää keto, ja lait­taa hei­nät kui­vu­maan pit­kä­tap­pi­sil­le kär­väil­le.

Myös per­heen kes­kel­tä oli kor­jat­tu sa­toa.

“Ih­mi­nen on kuin ruo­ho, ih­mi­sen kau­neus kuin ke­don kuk­ka! Ruo­ho kui­vuu, kuk­ka la­kas­tuu, kun Her­ran hen­käys kos­ket­taa sitä. Niin! Ruo­hoa ovat ih­mi­set.” (Jes. 40:6–7)

Elo­kuun alus­sa oli­vat hau­ta­jai­set. Ne oli jär­jes­tet­ty Ai­non tah­don mu­kai­ses­ti vain lä­hei­sil­le. Ti­lai­suus oli al­ka­mas­sa, saat­to­vä­ki oli aset­tu­nut pai­koil­leen ja ro­vas­ti odot­ti tyy­ne­nä alt­ta­ri­kai­teen edes­sä. Aa­mu­päi­vä oli ol­lut pil­vi­nen ja sa­tei­nen. Juu­ri en­nen kuin kir­kon ovet avau­tui­vat, au­rin­ko loi sä­teen­sä alt­ta­ri­kai­teel­le. Urut al­koi­vat soit­taa saat­to­mu­siik­kia.

On mah­do­ton­ta ku­vail­la tun­net­ta, kun Ai­non ark­kua kan­net­tiin kir­kon käy­tä­vää pit­kin. Hän, joka oli het­ki sit­ten ol­lut niin elä­vä, oli nyt kuol­lut. Hän, jota oli­si ki­pe­äs­ti tar­vit­tu, oli otet­tu pois. Us­kon kaut­ta pai­noim­me mie­liim­me pa­pin sa­nat: ”Maas­ta sinä olet tul­lut, maak­si pi­tää si­nun jäl­leen tu­le­man. Jee­sus Kris­tus on si­nut vii­mei­se­nä päi­vä­nä he­rät­tä­vä.”

Pie­ni tyt­tä­rem­me lau­loi äi­dil­le hy­väs­te­ly­lau­lu­na vir­ren 563, Il­ta on tul­lut Luo­ja­ni. Luin ar­kun ää­rel­lä per­heem­me vii­mei­sen ter­veh­dyk­sen Ai­nol­le: Au­rin­ko ei enää ole si­nun päi­vie­si va­lo­na ei­kä kuu kir­kas­ta si­nun tei­tä­si, vaan Her­ra on si­nun ikui­nen va­lo­si ja si­nun Ju­ma­la­si on si­nun kirk­kau­te­si (Jes. 60:19).

Hau­dal­la lap­set kä­vi­vät heit­tä­mäs­sä ruu­sun ar­kun pääl­le. Sen jäl­keen mie­het al­koi­vat luo­da hau­taa um­peen. Koim­me, et­tä vaik­ka Ai­non ajal­li­nen ruu­mis jäi mul­lan al­le, hän sie­lun­sa ei siel­lä ol­lut. Per­ho­sen lail­la hän oli läh­te­nyt ko­te­los­taan pois ja len­tä­nyt ian­kaik­ki­suu­den ke­dol­le mil­joo­nien ke­sä­kuk­kien maa­han. “ – Ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet.” (Ilm. 7:17)

Ys­tä­vien myö­tä­e­lä­mi­nen su­rus­sa oli lii­kut­ta­vaa. Mei­tä au­tet­tiin mo­nin eri ta­voin, ja ko­ti­sii­o­nin rak­kaus pa­loi kirk­kaal­la lie­kil­lä. Mie­leen jäi myös naa­pu­ri­sii­o­nin vie­raat Puo­lan­gal­ta. He oli­vat poi­mi­neet vaa­roil­ta usei­ta san­ko­ja puo­lu­koi­ta, vaik­ka oli ol­lut sur­kea mar­ja­vuo­si. It­ket­ti.

Erää­nä ar­ki-il­ta­na koh­ta­sin us­kon­vel­jen rau­ta­kau­pan hyl­ly­jen vä­lis­sä. Hä­nen sa­nan­sa py­säyt­ti­vät: ”olen joka il­ta muis­ta­nut tei­tä ru­kouk­ses­sa­ni.” Hän muis­taa mei­tä joka il­ta! Toi­sel­la ker­taa van­hem­pi rou­va tuli vas­taan vä­ki­jou­kos­sa. Hän ris­ti kä­ten­sä ja nos­ti ne ylös mi­nul­le mer­kik­si. Yk­sin­ker­tai­nen vies­ti loh­dut­ti, ai­na ei tar­vit­tu sa­no­ja­kaan.

Elin su­ruk­rii­siä. Mie­le­ni oli ta­vat­to­man herk­kä, ja ais­tin voi­mak­kai­ta tun­tei­ta. Koin se­lit­tä­mät­tö­män tun­teen – kuin mi­nua oli­si ta­lu­tet­tu. Tein mat­kaa­ni Jee­suk­sen seu­ras­sa. Kuu­lin mie­les­sä­ni sa­man ky­sy­myk­sen, jon­ka Ylös­nous­sut teki Pie­ta­ril­le jär­ven ran­nal­la: olen­ko minä si­nul­le ra­kas? Jos jou­dun myrs­kyn kes­kel­le yk­sin, vai­vun epä­toi­voon. Sik­si tah­don seu­ra­ta ja ra­kas­taa Her­raa­ni. Sil­loin­kin, kun hän näyt­tää nuk­ku­van ve­nees­sä.

Ar­ki ei ol­lut help­poa, yk­si­näi­syy­den tun­ne oli usein mu­ser­ta­va. Jou­duin opet­te­le­maan mo­nia asi­oi­ta, joi­ta olin edel­li­sen ker­ran teh­nyt poi­ka­mie­he­nä. Kai­kis­ta vai­kein­ta oli kui­ten­kin toi­mia kas­vat­ta­ja­na, kun ei ol­lut puo­li­soa vie­res­sä aut­ta­mas­sa ja loh­dut­ta­mas­sa. Her­ra, an­na voi­maa ja vii­saut­ta kai­kil­le yk­sin­huol­ta­jil­le!

Syk­sy saa­pui, il­mat vii­le­ni­vät, ja luon­to al­koi val­mis­tau­tua tal­ven tu­loon. Luin Ai­non kir­joit­ta­maa vies­tiä hä­nen toi­veis­taan läh­tön­sä jäl­keen. Hän ha­lu­si, et­tä muis­to­seu­rat jär­jes­tet­täi­siin pian hau­ta­jais­ten jäl­keen laa­jal­le ys­tä­vä­pii­ril­le. Py­häin­päi­vä­nä Pal­ta­mon kirk­ko täyt­tyi ää­ri­ään myö­ten seu­ra­vie­rais­ta. Sinä il­ta­na kir­kos­sa kuu­lui tai­vaal­li­sen su­loi­nen vir­sien ja lau­lu­jen pau­hu. Meis­tä tun­tui vah­vas­ti, et­tä myös Ai­no oli pai­kal­la.

Muis­to­seu­ro­jen ja kah­vi­ti­lai­suu­den jäl­keen vie­raat kä­vi­vät sy­tyt­tä­mäs­sä kynt­ti­löi­tä hau­dal­le. Val­koi­sen ris­tin juu­rel­le muo­dos­tui va­lo­me­ri, kuin tu­li­set päi­vän­kak­ka­rat kirk­ko­maal­la. Il­lan päät­teek­si kynt­ti­löi­den ym­pä­ril­le ko­koon­tui jouk­ko opis­ke­lu­a­jan ys­tä­viä muis­te­le­maan Ai­noa ja Ka­jaa­nis­sa vie­tet­tyä ai­kaa. Tun­tui kuin oli­sim­me äs­ken ta­van­neet, vaik­ka edel­li­ses­tä il­ta­ky­läs­täm­me oli vie­räh­tä­nyt jo 25 vuot­ta.

Jou­lu lä­hes­tyi. Val­ta­va muis­to­jen meri pii­rit­ti ja kah­lit­si mie­let. Voi­mat oli­vat vä­his­sä, jo­ten vie­tim­me juh­lan su­ku­lais­per­hees­sä. En­nen jou­lua ko­to­na pie­ni lap­sem­me lau­loi ker­ta toi­sen­sa jäl­keen Kons­ta Jyl­hän jou­lu­lau­lua. Lau­lun sa­nat sat­tui­vat sy­dä­meen.

Jou­lun jäl­keen ar­ki jat­kui, mut­ta hen­ki­set haa­vat vuo­ti­vat edel­leen. Olim­me kaik­ki avun ja tuen tar­pees­sa. Tun­tui vai­ke­al­ta us­koa, et­tä ai­ka pa­ran­taa haa­vat.

Pian myös eli­mis­tö­ni al­koi vuo­taa ver­ta. Vat­sa­oi­reet pa­he­ni­vat ja ruo­ka­va­li­oi­ta piti muut­taa. Seu­ra­sin ti­lan­net­ta muu­ta­man kuu­kau­den ajan, et­sin se­li­tyk­siä ne­tis­tä ja mie­les­tä. Sit­ten ym­mär­sin, et­tä mi­nul­la on va­ka­va sai­raus. Olin var­ma, et­tä sen täy­tyi ol­la syö­pä.

Am­mat­ti­lai­set va­kuut­ti­vat, et­tä ky­sees­sä on to­den­nä­köi­ses­ti jo­kin muu sai­raus. Kun en an­ta­nut pe­rik­si, pää­sin lo­pul­ta tä­hys­tyk­seen. Seu­ra­sin näy­töl­tä, kun ka­me­ra liik­kui suo­lis­ton läpi. Lo­pus­sa ki­rur­gi osoit­ti pai­kan, jos­sa kas­vain oli. En hät­käh­tä­nyt, sil­lä tie­sin sen jo.

Kai­kis­ta vai­kein­ta oli ker­toa asi­as­ta lap­sil­le. Vain vuo­si ai­kai­sem­min olim­me ko­koon­tu­neet ker­to­maan äi­din syö­väs­tä. Yri­tin va­kuut­taa, et­tä ti­lan­tee­ni oli pal­jon pa­rem­pi kuin äi­dil­lä, mut­ta lap­set epäi­li­vät: en­tä jos asi­at ha­lu­taan taas ker­toa par­hain päin? Olem­me­ko me jää­mäs­sä or­voik­si?

Ke­vääl­lä kä­vin läpi sä­de­hoi­to­jak­son. Sen jäl­keen mi­nul­le teh­tiin avo­leik­kaus, jos­sa kas­vain pois­tet­tiin. Pa­to­lo­gin tu­los­ten pe­rus­teel­la jou­duin vie­lä ke­mo­te­ra­pi­aan. Μa­ka­sin sai­raa­la­vuo­tees­sa avut­to­ma­na, tois­ten va­ras­sa. Pää­tin, et­ten puhu huo­ne­ka­ve­reil­le­ni it­ses­tä­ni mi­tään. Olin sii­hen lii­an hau­ras ja lie­kö Ju­ma­lan­kin hyl­kää­mä. Mut­ta vaik­ka vai­ke­nin, vie­rus­ka­ve­ri­ni al­koi ky­sel­lä us­kos­ta­ni. Mis­tä hän sen huo­ma­si?

Koin rank­ko­ja fyy­si­siä ki­pu­ja, ja liik­ku­mi­nen oli tus­kal­lis­ta. Vaik­ka olin ai­van poh­jal­la, yk­si asia oli kirk­kaa­na mie­les­sä: minä sel­vi­än täs­tä. Se an­toi mi­nul­le le­vol­li­sen mie­len.

Kesä kään­tyi jäl­leen koh­ti syk­syä. Hoi­to­jen vä­lis­sä nii­tin ke­don ja nos­tin hei­nät kär­väil­le kui­vu­maan. Se oli jo kah­des­kym­me­nes ker­ta. Syk­sy oli kuu­las ja rus­ka oli eri­tyi­sen kau­nis. Muu­ta­ma ys­tä­vä piti jat­ku­vas­ti yh­teyt­tä, ja heis­tä olen ikui­ses­ti Ju­ma­lal­le kii­tol­li­nen.

He­rä­sin kuu­laa­seen syy­saa­muun ja näin au­rin­gon nou­se­van su­mun kes­kel­tä. Uu­si aa­mu toi sa­no­man toi­vos­ta. Ai­van kuin oli­si kuul­lut vies­tin: täs­tä läh­tien minä an­nan si­nul­le uu­den saat­ta­jan en­ke­lik­si mat­kal­le­si. Tuo saat­ta­ja tuli lä­hel­tä; hän oli Ai­non nuo­rin sis­ko. Ee­vas­ta tuli per­heel­lem­me uu­si tur­val­li­nen ai­kui­nen. Mi­nul­le hän oli uu­den elä­mä­ni aa­mun­koit­to, tu­le­vai­suu­den ja toi­von tuo­ja.

Keto puh­ke­si kuk­ki­maan tu­han­sin si­ni­kel­loin.