”Kun kuu­let Ju­ma­lan kut­sun, on ai­ka teh­dä pa­ran­nus.”

Sait­ko kut­sun juh­liin?

– Kyl­lä sain, mut­ten tie­dä mitä pan­na pääl­le.

– Kut­sus­sa­han oli pu­keu­tu­mi­soh­je.

Kut­su­ja on mo­nen­lai­sia. Osaa niis­tä nou­da­te­taan, osaan on es­tei­tä. Yleen­sä juh­laan val­mis­tau­du­taan kut­sun esit­tä­jää kun­ni­oit­ta­en.

Maal­li­sia kut­su­ja ylem­pä­nä on jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le osoi­tet­tu kut­su Ju­ma­lan yh­tey­teen (Luuk. 14:16–23). Sen pe­rus­ta­na on Ju­ma­lan rak­kaus ih­mis­tä koh­taan.

Ju­ma­la loi ih­mi­sen ku­vak­seen, mut­ta syn­ti tur­me­li tä­män ku­van. Rak­kau­des­saan Ju­ma­la al­koi to­teut­taa syn­tiin jou­tu­neen ih­mi­sen pe­las­ta­mi­sek­si suun­ni­tel­maa, jos­ta oli so­pi­nut Poi­kan­sa kans­sa jo en­nen kuin mi­tään oli luo­tu. Sii­nä Ju­ma­la kut­suu ih­mis­tä ta­kai­sin yh­tey­teen­sä.

Evan­ke­liu­min kut­su

Ju­ma­lan ih­mi­sel­le esit­tä­mä kut­su on myös lah­ja ja ke­ho­tus. Lah­ja ei kui­ten­kaan ole lah­ja, jos sen saa­mi­sek­si pi­tää pon­nis­tel­la. Täy­del­li­sen lah­jan saa ar­mos­ta, lah­jan an­ta­jan hy­väs­tä tah­dos­ta. Ju­ma­lan meil­le osoit­ta­maan lah­jaan, syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­seen, tar­vi­taan us­ko Ju­ma­laan ja hä­nen sa­naan­sa. Ju­ma­lan osoit­ta­ma kut­su si­säl­tää myös ajal­li­sen ja ian­kaik­ki­sen elä­män siu­nauk­sen.

Us­ko on Ju­ma­lan työ (Joh. 6:29; Fil. 1:29). Hän avaa sy­dä­men vas­taa­not­ta­maan us­ko­mi­sen lah­jan. Us­kol­la ih­mi­nen omis­taa Kris­tuk­sen val­mis­ta­man van­hurs­kau­den. Se on tai­vaal­li­siin juh­liin val­mis­tau­tu­mis­ta Isää kun­ni­oit­ta­en ja sii­nä asus­sa, joka ai­no­as­taan kel­paa hä­nen edes­sään.

Ih­mi­nen ei voi an­sai­ta omaa au­tuut­taan, vaan sii­hen tar­vi­taan Ju­ma­lan suu­ri rak­kaus. Tämä rak­kau­den ja hy­vyy­den osoi­tus näh­tiin ja kuul­tiin Jor­dan­vir­ral­la Jee­suk­sen edel­lä­kä­vi­jän Jo­han­nek­sen sa­no­ma­na: ”Kat­so, Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka pois ot­taa maa­il­man syn­nin!” (Joh. 1:29.) Ju­ma­la an­toi Poi­kan­sa so­vi­tuk­sek­si syn­tiem­me edes­tä. Au­tuu­tem­me on tä­män vuok­si täy­del­lis­tä ar­moa.

Hyvä sa­no­ma, evan­ke­liu­mi, kut­suu ih­mis­tä, joka on ka­dot­ta­nut elä­vän yh­tey­den Ju­ma­laan. Lut­her to­te­aa: ”Minä en omas­ta jär­jes­tä­ni, en­kä voi­mas­ta­ni voi Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, mi­nun Her­raa­ni, us­koa, en­kä hä­nen ty­kön­sä tul­la, vaan Pyhä Hen­ki on kut­su­nut mi­nut evan­ke­liu­min kaut­ta, va­lis­ta­nut mi­nua lah­joil­laan, py­hit­tä­nyt ja var­jel­lut mi­nua oi­ke­as­sa us­kos­sa.”

Kut­su pa­ran­nuk­seen

Ju­ma­lan kut­su­va rak­kaus on ai­na ih­mi­sen par­haak­si. Ju­ma­la pu­hut­te­lee ja he­rät­te­lee ih­mis­tä oman­tun­non ää­nes­sä. Se ta­pah­tuu ih­mi­sen omi­na ko­ke­muk­si­na, elä­män koh­ta­loi­na, eli­nym­pä­ris­tös­sä, luon­nos­sa ja kan­so­jen vai­heis­sa. Ai­van eri­tyi­ses­ti hän pu­hut­te­lee ja kut­suu mei­tä luok­seen sa­nas­saan. Sil­loin kun kuu­let tä­män kut­sun, on ai­ka teh­dä pa­ran­nus (Hepr. 3:15).

Ju­ma­la on rak­kau­des­saan kär­si­väl­li­nen ja pit­kä­mie­li­nen. Hän odot­taa het­keä, jol­loin voi­si ol­la ar­mol­li­nen (Jes. 30:18). On kui­ten­kin hyvä muis­taa, et­tei Ju­ma­la nuh­te­le ja kut­su lo­put­to­mas­ti. Ju­ma­lan rak­kau­den kut­su on ai­na va­ka­va asia. Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan kut­sun hyl­kää­jät ei­vät pää­se tai­vaa­seen (Luuk. 14:24).

Ih­mi­sel­le on omi­nais­ta siir­tää rat­kai­sun het­keä tuon­nem­mak­si. Moni las­kel­moi ja sa­noo, et­tä te­kee pa­ran­nuk­sen jos­kus myö­hem­min, sit­ten van­hem­pa­na tai kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä.

Roo­ma­lais­kir­jeen koh­ta he­rät­te­lee ih­mis­tä ky­sy­mäl­lä: ”Hal­vek­sit­ko hä­nen hy­vyy­ten­sä ja kär­si­väl­li­syy­ten­sä ja pit­kä­mie­li­syy­ten­sä run­saut­ta, et­kä tie­dä, et­tä Ju­ma­lan hy­vyys ve­tää si­nua pa­ran­nuk­seen?” (Room. 2:4.) Ju­ma­lan pe­las­ta­va rak­kaus koh­dis­tuu ih­mi­seen sel­lai­se­na kuin hän on. Teh­des­sään pa­ran­nuk­sen ih­mi­nen pe­las­taa elä­män­sä (Hes. 18:27).

Kut­sun kuu­lut­ta­jat

Moni ky­se­lee ajas­sam­me: mis­tä löy­dän elä­vän Ju­ma­lan, mis­sä saan ar­mah­duk­sen? Kris­tus it­se pe­rus­ti val­ta­kun­tan­sa maan pääl­le. Jo­han­nes ker­too, kuin­ka uu­si Je­ru­sa­lem las­keu­tui tai­vaas­ta (Ilm. 21:2–3). Tä­hän py­hään kau­pun­kiin, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, on kät­ket­ty Ju­ma­lan sana.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan teh­tä­vä­nä on jat­ku­vas­ti pi­tää esil­lä evan­ke­liu­min hy­vää sa­no­maa. Ju­ma­la on jät­tä­nyt omil­leen vi­ran saar­na­ta so­vi­tus­ta (2. Kor. 5:18). Ju­ma­la vie­lä kut­suu evan­ke­liu­min kaut­ta ih­mi­siä pa­ran­nuk­seen. Hän odot­taa kär­si­väl­li­ses­ti saa­dak­seen ar­mah­taa ja saat­taa hei­tä val­ta­kun­tan­sa asuk­kaik­si.

Kris­tuk­sen saa­pu­es­sa kun­ni­as­saan ja kirk­kau­des­saan tä­män val­ta­kun­nan asuk­kaat nou­se­vat kut­sun lä­het­tä­jän, tai­vaal­li­sen Isän luo. Evan­ke­liu­mi kan­taa us­ko­jan­sa ikui­seen iloon.

Oi­va Sa­ve­la

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Room. 2:4

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 1/2016