Vuo­den 60 al­ku­puo­lel­la Paa­va­li oli van­ki­na Roo­mas­sa. Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­nut van­keus oli kes­tä­nyt jo usei­ta vuo­sia ja kul­jet­ta­nut Paa­va­lin mo­nien vai­hei­den ja an­ka­rien ko­et­te­le­mus­ten läpi Ke­sa­re­an kaut­ta Roo­maan. Hän ei tien­nyt, pää­si­si­kö enää kos­kaan va­paak­si. Näis­tä olo­suh­teis­ta huo­li­mat­ta Paa­va­li jat­koi apos­to­lin, sa­nan­saat­ta­jan teh­tä­vään­sä. Hän lä­het­ti Roo­mas­ta kir­jei­tä usei­siin seu­ra­kun­tiin, jois­ta Efe­so oli yk­si.

Paa­va­li oli kär­si­nyt pal­jon evan­ke­liu­min työn täh­den. Kai­ken tä­män jäl­keen ja kai­kes­ta täs­tä huo­li­mat­ta hä­nen ter­veh­dyk­sen­sä Roo­man van­keu­des­ta Efe­son Ju­ma­lan lap­sil­le oli täyn­nä kii­tol­li­suut­ta: ”Ylis­tet­ty ol­koon mei­dän Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen Ju­ma­la ja Isä! Hän on siu­nan­nut mei­tä kai­kel­la Hen­gen siu­nauk­sel­la, tai­vaal­li­sil­la aar­teil­la Kris­tuk­ses­sa.” (Ef. 1:3.)

Eri­lai­set taus­tat, yk­si rak­kaus

Teks­tim­me alus­sa Paa­va­li ker­too ole­van­sa van­ki­na Her­ran vuok­si sii­tä syys­tä, et­tä hän us­koi Kris­tuk­sen so­vi­tus­työ­hön ja ha­lu­si ker­toa tätä ilo­sa­no­maa ih­mi­sil­le. Heti pe­rään hän ke­hot­taa Efe­son seu­ra­kun­nan jä­se­niä elä­mään Ju­ma­lan tah­don mu­kais­ta elä­mää. ”– – Ke­ho­tan tei­tä siis elä­mään saa­man­ne kut­sun ar­voi­ses­ti ai­na nöy­ri­nä, lem­pei­nä ja kär­si­väl­li­si­nä. Aut­ta­koon rak­kaus tei­tä tu­le­maan toi­meen kes­ke­nän­ne.” (Ef. 4:1–2.) Nämä sa­nat oli­si hyvä lu­kea vaik­ka joka aa­mu oh­jeek­si päi­vän as­ka­rei­siin, olim­me­pa ko­to­na, kou­lus­sa tai työ­pai­kal­la. Paa­va­lil­la oli ke­ho­tuk­siin myös eri­tyi­nen syyn­sä.

Efe­so oli pa­ri­tu­hat­ta vuot­ta sit­ten yk­si mer­kit­tä­vim­mis­tä Roo­man val­ta­kun­nan kau­pun­geis­ta, jos­sa si­jait­si muun mu­as­sa kuu­lui­sa Ar­te­miin temp­pe­li. Kau­pun­gin asuk­kaat oli­vat se­koi­tus lu­kui­sia eri kan­sal­li­suuk­sia, kult­tuu­re­ja, ide­o­lo­gi­oi­ta, fi­lo­so­fi­oi­ta, us­kon­to­ja ja yh­teis­kun­ta­luok­kia. Tätä taus­taa vas­ten on hy­vin to­den­nä­köis­tä, et­tä Efe­son seu­ra­kun­ta koos­tui kris­ti­tyis­tä, jot­ka tu­li­vat hy­vin eri­lai­sis­ta taus­tois­ta. Eri­lais­ten tar­kas­te­lu­ta­po­jen, tot­tu­mus­ten ja käy­tän­tö­jen yh­teen tör­mää­mi­sel­tä tus­kin väl­tyt­tiin. Paa­va­li roh­kai­si kat­so­maan tä­män kai­ken yli, ra­kas­ta­maan ja kär­si­mään toi­nen tois­taan eri­lai­suuk­sis­ta huo­li­mat­ta, kos­ka us­ko­mi­sen lah­jas­sa on ky­sy­mys jos­ta­kin pal­jon suu­rem­mas­ta.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ei ole ky­sy­mys sen kan­sa­lais­ten kult­tuu­ri­taus­tas­ta tai yh­teis­kun­nal­li­ses­ta ase­mas­ta, vaan he ovat yk­si ruu­mis. ”On vain yk­si ruu­mis, yk­si Hen­ki, niin kuin myös se toi­vo, jo­hon tei­dät on kut­sut­tu, on yk­si” (Ef. 4:4). Kris­tuk­sen ruu­miis­sa, hä­nen seu­ra­kun­nas­saan val­lit­see Pyhä Hen­ki, jon­ka omis­ta­jik­si ja Kris­tuk­sen ruu­miin jä­se­nik­si jo­kai­nen Efe­son Ju­ma­lan lap­si oli ni­mel­tä kut­sut­tu. Ju­ma­la oli avan­nut sy­dä­men sil­mät nä­ke­mään tuon kut­sun mit­taa­mat­to­man ar­von. Ju­ma­la oli an­ta­nut myös voi­man tart­tua kut­suun, jon­ka myö­tä he sai­vat toi­von, elä­vän tai­vas­toi­von.

Ja­ka­ma­ton Kris­tus

Teks­tis­säm­me Paa­va­li käyt­tää sa­naa ”yk­si” yh­teen­sä seit­se­män ker­taa ku­va­tes­saan Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nan ja­ka­mat­to­muut­ta. Hän kir­joit­taa: ”Yk­si on Her­ra, yk­si us­ko, yk­si kas­te! Yk­si on Ju­ma­la, kaik­kien Isä! Hän hal­lit­see kaik­kea, vai­kut­taa kai­kes­sa ja on kai­kes­sa.” (Ef. 4:5–6). Paa­va­lin vies­tin kes­kei­nen tee­ma on osit­tain sama, jos­ta hän kir­joit­taa ko­rint­ti­lais­kir­jeen alus­sa. Ko­rin­tin seu­ra­kun­nas­sa oli syn­ty­nyt puo­lu­ei­ta. Oli nii­tä, jot­ka ker­toi­vat ole­van­sa Paa­va­lin, Apol­lok­sen, Kee­fak­sen tai Kris­tuk­sen puo­lel­la. Paa­va­li ky­syi ai­heel­li­ses­ti: ”On­ko Kris­tus ja­et­tu? On­ko eh­kä Paa­va­li ris­tiin­nau­lit­tu tei­dän puo­les­tan­ne? Paa­va­lin­ko ni­meen tei­dät on kas­tet­tu?” (1. Kor. 1:13.)

Kris­tus on ja­ka­ma­ton, Kris­tuk­sen ruu­mis – hä­nen seu­ra­kun­tan­sa – on yk­si, sil­lä on yk­si op­pi. Ju­ma­la vai­kut­taa seu­ra­kun­nas­saan Py­hän Hen­gen kaut­ta, sa­man Hen­gen, joka asuu, val­lit­see ja opas­taa myös jo­kai­sen Ju­ma­lan lap­sen sy­dä­mes­sä.

Us­kon aar­teen omis­ta­mi­nen on alus­ta lop­puun saak­ka Ju­ma­lan lah­jaa ja ar­moa. Sitä ei voi ih­mi­nen an­sai­ta mil­lään te­oil­la. Ai­noa teko, joka Ju­ma­lan edes­sä kel­paa, on Kris­tuk­sen so­vi­tus­työ.

Roh­kai­se­mi­sen lah­ja

Teks­tim­me lo­pus­sa Paa­va­li muis­tut­taa, kuin­ka jo­kai­nen Efe­son Ju­ma­lan lap­si on saa­nut omat ar­mo­lah­jan­sa. Ar­mo­lah­jat ovat Ju­ma­lan meil­le lah­jak­si an­ta­mia omi­nai­suuk­sia ja tai­to­ja, jot­ka on tar­koi­tet­tu Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan pal­ve­le­mi­seen ja ra­ken­ta­mi­seen. Tämä ke­ho­tus ei kos­ke vain Efe­son seu­ra­kun­taa, vaan jo­kais­ta Ju­ma­lan las­ta.

Ju­ma­la oli an­ta­nut Paa­va­lil­le run­saas­ti eri­lai­sia lah­jo­ja. Nämä lah­jat Ju­ma­la val­jas­ti evan­ke­liu­min työ­hön kut­sut­tu­aan an­ka­ra­na kris­tit­ty­jen vai­noo­ja­na tun­ne­tun Sau­luk­sen val­ta­kun­tan­sa kan­sa­lai­sek­si. Yk­si Paa­va­lil­le an­ne­tuis­ta lah­jois­ta oli roh­kai­se­mi­sen lah­ja, jota hän käyt­ti ah­ke­ras­ti kir­joit­ta­es­saan. Hän jak­soi omien ko­et­te­le­mus­ten­sa kes­kel­lä vä­lit­tää kir­jeis­sään roh­kai­se­vaa ilon ja toi­von sa­no­maa. Ju­ma­la oli kut­su­nut Paa­va­lin teh­tä­vään­sä ja an­toi apos­to­lil­leen myös voi­mat tuon teh­tä­vän täyt­tä­mi­seen. Ju­ma­la oli hä­nen kans­saan joka päi­vä, vah­vis­ti hän­tä ja an­toi voi­man kil­voi­tel­la.

Ju­ma­lan lap­si­na saam­me luot­taa ja tur­vau­tua sii­hen, et­tä tai­vaal­li­nen Isä vah­vis­taa mei­tä sa­nal­laan ja evan­ke­liu­mil­laan. Hän siu­naa Hen­gen siu­nauk­sel­la ja tai­vaal­li­sil­la aar­teil­la Kris­tuk­ses­sa, jot­ta säi­lyt­täi­sim­me tai­vas­toi­vom­me ja pää­si­sim­me ker­ran nä­ke­mään sen, kuin­ka tuo toi­vo saa täyt­ty­myk­sen­sä.

P. M.

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Ef. 4:1–7

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 5/2015