Mie­lee­ni ovat jää­neet läh­te­mät­tö­mäs­ti sa­nat, jot­ka isä­ni lau­sui kuo­lin­vuo­teel­laan mi­nul­le, 12-vuo­ti­aal­le po­jal­le.

– Mark­ku, pysy us­ko­mas­sa, niin tai­vaas­sa me nä­em­me.

Nämä muu­ta­mat sa­nat ovat roh­kais­seet mi­nua elä­män eri vai­heis­sa pi­tä­mään kiin­ni us­kon lah­jas­ta.

Ei isä­ni sitä tar­koit­ta­nut, et­tä minä omil­la voi­mil­la­ni voi­sin py­syä us­ko­mas­sa. Hän hy­vin tie­si, et­tä us­kon lah­jan säi­lyt­tä­mi­sek­si tar­vi­taan pal­jon an­teek­si­an­ta­mus­ta, Ju­ma­lan siu­naus­ta ja var­je­lus­ta.

Isä opet­ti kuin Paa­va­li Ti­mo­teus­ta

Isä­ni tar­koit­ti sa­maa kuin apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ta­es­saan elä­män­sä lo­pul­la läm­pi­mäs­ti nuo­rel­le Ti­mo­teuk­sel­le. Paa­va­li ke­hot­ti Ti­mo­teus­ta pi­tä­mään kiin­ni py­his­tä kir­joi­tuk­sis­ta, jot­ka hän oli op­pi­nut jo lap­se­na.

Hän myös roh­kai­si Ti­mo­teus­ta kär­si­mään vai­vaa, kil­voit­te­le­maan us­kos­sa ja voit­ta­maan omak­seen ikui­sen elä­män. Paa­va­li iloit­si Ti­mo­teuk­sen vil­pit­tö­mäs­tä us­kos­ta, jol­lai­nen oli ol­lut myös hä­nen äi­dil­lään ja iso­äi­dil­lään.

Vas­tas­sa vii­si en­ke­liä

En­nen elä­män päät­ty­mis­tä isä­ni näki jo tai­vaan avoi­me­na. Se ei ole ou­toa elä­vän us­kon kä­sit­tä­neen elä­mäs­sä, ker­too­han Raa­mat­tu­kin täl­lai­sis­ta ta­pah­tu­mis­ta.

Isä­ni sa­noi läh­te­vän­sä tai­vaan ko­tiin, ko­hot­ti kä­si­var­ten­sa ja sa­noi, et­tä vii­si en­ke­liä on hän­tä vas­tas­sa. Sit­ten hän het­ken tais­tel­tu­aan nuk­kui van­hurs­kas­ten le­poon.

Hän siir­tyi niin kuin Jee­suk­sen ker­to­muk­ses­sa köy­hä La­sa­rus Aab­ra­ha­min hel­maan odot­ta­maan ylös­nou­se­muk­sen aa­mua.

En voi­nut pit­kään ai­kaan ker­toa täs­tä miel­tä lii­kut­ta­vas­ta ko­ke­muk­ses­ta ke­nel­le­kään. Myö­hem­min, kun ajat­te­lin isä­ni kuo­le­maa, hok­sa­sin, et­tä mei­dän ko­dis­ta­han oli vii­si si­sa­rus­ta­ni, kol­me sis­koa ja kak­si vel­jeä, kut­sut­tu jo en­nen isää tai­vaan ko­tiin. Vii­si en­ke­liä.

Us­ko ylös­nou­se­muk­seen

Jee­sus on en­sim­mäi­se­nä nous­sut kuol­leis­ta. Ylös­nou­se­mi­sen jäl­keen hän il­mes­tyi seu­raa­jil­leen. Niin teh­des­sään Jee­sus il­mai­si it­sen­sä kai­kil­la ais­teil­la to­det­ta­vak­si: Hän pu­hui ope­tus­las­ten kuul­len, näyt­ti haa­van­sa ja pyy­si hei­tä tun­nus­te­le­maan nii­tä. Hän myös ate­ri­oi hei­dän kans­saan.

Kun Jee­sus muis­tut­ti heil­le ai­kai­sem­mis­ta pu­heis­taan, avau­tui ope­tus­las­ten us­ko­nym­mär­rys. Hei­dän mie­liin­sä pa­lau­tui­vat var­mas­ti La­sa­ruk­sen kuol­leis­ta he­rät­tä­mi­nen ja sitä edel­tä­vät Jee­suk­sen sa­nat Mar­tal­le: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin. Ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le. Us­kot­ko tä­män?” (Joh. 11:25–26). Us­kon­tun­nus­tuk­sen kol­man­nes­sa pää­kap­pa­lees­sa lu­em­me: Minä us­kon Py­hään Hen­keen, py­hän yh­tei­sen seu­ra­kun­nan, py- häin yh­tey­den, syn­tien an­teek­si an­ta­mi­sen, ruu­miin ylös nou­se­mi­sen ja ian­kaik­ki­sen elä­män.

Vii­mei­nen tuo­mio

Us­kon sa­lai­suu­teen kuu­luu jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön us­ko ruu­miin ylös­nou­se­mi­seen ja kuo­le­man jäl­kei­seen elä­mään.

Elä­vä us­ko on ko­ko­naan Py­hän Hen­gen työ­tä, niin kuin Mart­ti Lut­her osoit­taa Vähä ka­te­kis­muk­ses­saan kol­man­nen us­kon­kap­pa­leen se­li­tyk­ses­sä. Tä­män ko­ki­vat oma­koh­tai­ses­ti myös kor­ke­as­ti op­pi­neet uu­den lii­ton Ju­ma­lan työ­a­seet, apos­to­li Paa­va­li, Mart­ti Lut­her ja Lars Levi La­es­ta­dius.

En­nen tai­vaa­see­nas­tu­mis­taan Jee­sus öl­jy­mä­en seu­rois­sa lä­het­ti seu­raa­jan­sa saar­naa­maan pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­san­ta­mus­ta. Hän lu­pa­si ope­tus­lap­sil­le avuk­si py­hän Hen­gen lah­jan ja siu­na­si hei­tä.

Us­ko­vai­set elä­vät Kris­tuk­sen so­vin­to­ve­ren siu­nauk­sen kan­ta­ma­na. Vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la Kris­tuk­sen an­si­os­ta us­ko­vai­set kut­su­taan ikui­seen elä­mään: ”Tul­kaa, mi­nun Isä­ni siu­na­tut, ja omis­ta­kaa se val­ta­kun­ta, joka on ol­lut val­mis­tet­tu­na tei­tä var­ten maa­il­man pe­rus­ta­mi­ses­ta as­ti” (Matt. 25:34).

Teks­ti: Mark­ku Sep­pä­nen

Ku­vi­tus­ku­va: Jar­mo Määt­tä