Ih­mi­nen ei it­se ky­ke­ne saa­maan ai­kaan elä­vää us­koa. Vaik­ka sa­no­taan, et­tä ”hän teki pa­ran­nuk­sen”, on sub­jek­ti eli toi­mi­ja ai­na Ju­ma­la. Ih­mi­nen on puo­les­taan ob­jek­ti, lah­jan eli pa­ran­nuk­sen ar­mon vas­taa­not­ta­ja. Tätä kal­li­sar­vois­ta lah­jaa ih­mi­nen ei voi edes omin voi­min vas­taa­not­taa, vaan halu pa­ran­nuk­seen on se­kin Ju­ma­lan vai­kut­ta­maa. Elä­vän us­kon löy­ty­mis­tä ku­vaa hy­vin to­te­a­mus: ”Hän sai pa­ran­nuk­sen ar­mon”.

Kris­ti­nop­pi to­te­aa, et­tä pa­ran­nuk­ses­sa Ju­ma­la vai­kut­taa eri vai­heis­sa. Ju­ma­lan työ voi ta­pah­tua pit­kän­kin ajan ku­lu­es­sa. En­sin Ju­ma­la he­rät­tää ih­mi­sen oman­tun­non. Täs­sä Ju­ma­la voi käyt­tää eri­lai­sia kei­no­ja. Ju­ma­lan sana ker­too sen, mikä on oi­kein ja mikä vää­rin. Mi­kä­li ih­mi­nen ei tie­dä ja tun­ne oi­ke­aa ja vää­rää, ei hän voi tun­tea myös­kään syn­tiä. Ju­ma­la voi he­rät­tää ih­mi­sen eri­lais­ten elä­män­ta­pah­tu­mien, ku­ten syn­ty­män, kuo­le­man tai eri­lais­ten ko­et­te­le­mus­ten kaut­ta. He­rää­mi­nen voi ta­pah­tua us­ko­vai­sen ih­mi­sen koh­taa­mi­sen seu­rauk­se­na tai kul­keu­tu­mal­la Ju­ma­lan las­ten seu­roi­hin.

Oman­tun­non he­rää­mi­nen vai­kut­taa ih­mi­sen mie­les­sä ky­sy­myk­sen syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta. Näin kävi myös Lut­he­ril­le, joka poh­ti, mis­tä hän löy­täi­si ar­mol­li­sen Ju­ma­lan. Täl­lai­sen sy­dä­men ti­lan omaa­va ih­mi­nen on et­si­väl­lä mie­lel­lä. Ju­ma­la kut­suu hän­tä elä­vän sa­nan­sa kuu­loon ja et­si­mään Ju­ma­lan ar­mo­val­ta­kun­taa. Jee­sus ke­hot­ti et­si­mään juu­ri Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan (Matt. 6:33).

Pa­ran­nuk­sen ta­pah­tu­es­sa ei ole ky­sy­mys ih­mi­sen elä­män pin­ta­re­mon­tis­ta, vaan kai­ken en­ti­sen täy­del­li­ses­tä hyl­kää­mi­ses­tä ja uu­des­ta alus­ta. Pa­ran­nus­ta kut­su­taan­kin Raa­ma­tus­sa myös uu­des­ti­syn­ty­mi­sek­si ja kään­ty­mi­sek­si. Pa­ran­nuk­ses­sa to­teu­tuu ar­mol­li­sen Ju­ma­lan tah­to syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan. Al­kaa uu­si elä­mä Ju­ma­lan ar­mon va­ras­sa ja Py­hän Hen­gen oh­jauk­ses­sa. Vai­vaa­va oma­tun­to vaih­tuu si­säi­seen rau­haan. Syn­nin tuo­man pe­lon ti­lal­le as­tuu us­ko­mi­sen ilo. Elä­mä saa uu­den suun­nan, tar­koi­tuk­sen ja pää­mää­rän.

On ih­meel­lis­tä, et­tä niin suu­ri asia kuin pa­ran­nuk­sen ar­mon lah­ja on jä­tet­ty maan pääl­le. Ih­mis­jär­jen on mah­do­ton­ta näh­dä tai ym­mär­tää, kuin­ka ih­mi­nen voi­si an­taa toi­sel­le ih­mi­sel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si. Tätä sa­maa epäil­tiin myös Jee­suk­sen koh­dal­la juu­ta­lais­ten toi­mes­ta (Mark. 2:7). Pu­hu­es­saan evan­ke­liu­mis­sa ole­vas­ta Ju­ma­lan voi­mas­ta Paa­va­li sa­noo, et­tä ”se tuo pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat”. Sa­moin hän to­te­aa, et­tä Ju­ma­lan pe­las­tuk­sen sa­no­ma kul­kee ih­mis­ten vä­lil­lä eli ”us­kos­ta us­koon” (Room. 1:16–17).