Olet­ko jos­kus elä­mäs­sä­si aja­tel­lut vah­vas­ti tai pe­rä­ti ot­ta­nut voi­mak­kaas­ti kan­taa jon­kun asi­an suh­teen si­ten, et­tä olet ai­van var­ma asi­as­ta?

Mil­tä sil­loin tun­tui, oli­sit­ko ol­lut val­mis vaik­ka ta­kaa­maan jol­la­kin mer­kit­tä­väl­lä pa­nok­sel­la oi­ke­as­sa­o­le­mi­se­si? Pe­tyit­kö omaan var­muu­tee­si?

Ai­na­han me ih­mi­set em­me voi omaan var­muu­teem­me luot­taa ja us­koa.

Kuo­le­ma on vä­li­vai­he

Ih­mi­set elä­vät tääl­lä ajas­sa het­ken, vaih­ta­vat ka­pu­laa seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le ja hä­vi­ä­vät kuin uni aa­mun tul­len. Em­me kui­ten­kaan ikui­ses­ti, vaan sa­non­ta kuu­luu, et­tä us­kos­sa Jee­suk­seen kuo­le­va ih­mi­nen siir­tyy ”Ab­ra­ha­min hel­maan odot­ta­maan ylös­nou­se­muk­sen aa­mua”. Tämä on tur­val­li­nen nä­kö­a­la: kuo­le­ma on vain vä­li­vai­he mat­kal­la ian­kaik­ki­seen elä­män, tai­vaa­seen.

Ab­ra­min var­muus lap­set­to­muu­des­taan

Ab­ram ja hä­nen vai­mon­sa Saa­ra oli­vat tus­kas­tu­nei­ta sii­hen, et­tä he ei­vät saa­neet yh­teis­tä las­ta. He al­koi­vat ol­la asi­as­ta jo ai­van var­mo­ja.

Lap­set­to­muus on mei­dän­kin ai­ka­nam­me mur­het­ta ai­heut­ta­va asia. Mik­si Ju­ma­la ei suo kai­kil­le las­ta – ja mik­si hän suo nii­tä toi­sil­le run­saas­ti­kin? Ei­kö se tun­nu in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len epä­rei­lul­ta ja tur­haut­ta­val­ta?

Moni myös so­peu­tuu lap­set­to­muu­den aja­tuk­seen toi­sin kuin Ab­ram ja Saa­ra. Sil­loin elä­mä aset­tuu uril­leen ja oma per­he ovat ne kak­si ai­kuis­ta avi­o­puo­li­soa, jot­ka si­tou­tu­vat toi­siin­sa hal­ki elä­män.

Se suu­rin lah­ja on­kin puo­li­so sii­nä vie­res­sä. Nä­em­me­kö Ju­ma­lan lah­jat lä­hel­läm­me, toi­sis­sam­me?

Her­ra van­hurs­kaut­ti us­ko­van

Meil­le­kin, joil­la on suu­ri per­he, Ab­ra­min ja Saa­ran ki­pui­lu on myös omal­la ta­val­laan tut­tua. Suu­res­sa­kaan per­hees­sä har­taat­kaan huo­kauk­set ja ru­kouk­set Ju­ma­lan puo­leen ei­vät ai­na to­teu­du.

Lap­si­per­heis­sä­kin voi ol­la suun­na­ton­ta su­rua: esi­mer­kik­si sai­raut­ta ja tus­kaa, ta­lou­del­li­sia vai­keuk­sia, työt­tö­myyt­tä, tur­vat­to­muut­ta, las­ten ja nuor­ten tu­le­vai­suu­teen liit­ty­viä suu­ria ky­sy­mys­merk­ke­jä.

Ju­ma­lan sa­nan koh­das­sa huo­mio kiin­nit­tyy yh­teen, joh­to­täh­te­nä lois­ta­vaan lau­see­seen: ”Ab­ram us­koi Her­ran lu­pauk­seen, ja Her­ra kat­soi hä­net van­hurs­kaak­si.” Ab­ra­mia ei pal­kit­tu omien an­si­oi­den vuok­si, vaan us­ko hä­net pe­las­ti.

Elä­mä jär­jes­tyy jo­ten­ku­ten

Ab­ra­min us­koa muis­te­lee myös apos­to­li Paa­va­li kir­jees­sään roo­ma­lai­sil­le:

”Mitä mei­dän on sa­not­ta­va Ab­ra­ha­mis­ta, kan­sam­me kan­tai­säs­tä? Mitä hän sai­kaan osak­seen? Jos Ab­ra­ham kat­sot­tiin van­hurs­kaak­si te­ko­jen­sa pe­rus­teel­la, hä­nel­lä oli ai­het­ta yl­peil­lä -- ei kui­ten­kaan Ju­ma­lan edes­sä. Mitä sa­no­vat kir­joi­tuk­set? ”Ab­ra­ham us­koi Ju­ma­lan lu­pauk­seen, ja Ju­ma­la kat­soi hä­net van­hurs­kaak­si.” (Room. 4:1–3).

”Au­tu­as se mies, jol­le Her­ra ei lue vi­ak­si hä­nen syn­ti­ään.”(Room. 4:8).

Asia on lo­pul­ta hy­vin yk­sin­ker­tai­nen. Kun ih­mi­nen et­sii en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, hän voi luot­taa sii­hen, et­tä ajal­li­nen elä­mä­kin jär­jes­tyy. Se ei tar­koi­ta elä­mää il­man ko­et­te­le­muk­sia ja huo­lia, mut­ta Ju­ma­la an­taa elä­mään suun­nan, jär­jes­tyk­sen ja pää­mää­rän. Sil­loin voim­me luot­taa Ju­ma­laan ai­van ku­ten Van­han tes­ta­men­tin pat­ri­ark­ka Ab­ra(ha)mkin teki.

Ab­ra­ha­min us­kol­li­suus

Ab­ra­ha­mia ko­e­tel­tiin vie­lä myö­hem­min­kin, sil­lä Ju­ma­la mää­rä­si hä­net uh­raa­maan rak­kaan poi­kan­sa Ii­sa­kin. Lo­pul­ta sitä ei tar­vin­nut teh­dä, mut­ta sii­nä­kin Ab­ra­ham osoit­ti – to­sin jär­jen­vas­tai­ses­ti – us­kol­li­suu­ten­sa. Hän luot­ti Ju­ma­laan.

Ju­ma­la an­toi­kin lu­pauk­sen uu­des­ta uh­ris­ta. Jee­sus oli lo­pul­ta se uh­ri, joka kel­pa­si Ju­ma­lal­le. Voim­me aja­tel­la, et­tä Ab­ra­ham­kin sai näh­dä us­kon sil­mil­lä jo sen täy­del­li­sen uh­rin, jon­ka Ju­ma­la val­mis­ti.

Vir­si 507 pu­huu kos­ket­ta­vas­ti sii­tä luot­ta­muk­ses­ta, joka us­kon kaut­ta sä­tei­lee ih­mi­seen:

Kii­tos, Isä, et­tä saan

kas­vaa hoi­dos­sa­si.

Sul­jet suo­jaan rak­kaim­paan

seu­ra­kun­nas­sa­si.

Tur­van, jota tar­vit­sen,

mi­nul­le­kin an­nat,

pääs­tät al­ta syn­tien,

sa­nal­la­si kan­nat.

Tar­koi­tuk­sen elä­mään

sinä, Jee­sus, näy­tät,

an­nat sel­vän mää­rän­pään,

teh­tä­vii­si käy­tät.

Siu­naa, Jee­sus, toi­vee­ni,

opin­to­ni, työ­ni.

Sul­je sinä rau­haa­si

päi­vä­ni ja yö­ni.

(VK 507:3–4)

Pek­ka Tuo­mi­kos­ki

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 17.1.2018

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.