Jark­ko Si­vu­la

Kris­ti­tyn elä­mää on usein ver­rat­tu mat­kaan. Se ei ole läh­tö­koh­tai­ses­ti pi­ka­mat­ka, vaan usein pit­kä ja vä­lil­lä ras­kaan­kin tun­toi­nen. On täy­sin sel­vää, et­tä pit­käl­lä kil­voi­tuk­sen mat­kal­la kaik­ki yli­mää­räi­nen kuor­ma kan­nat­taa jät­tää pois mat­kas­ta, mi­kä­li se vain suin­kin on mah­dol­lis­ta.

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen on täs­sä mie­les­sä on­nel­li­ses­sa ase­mas­sa. Suu­rin­ta pai­no­las­tia us­kon­kil­voi­tuk­sen mat­kal­la edus­taa syn­ti, joka ”ai­na tart­tuu ja te­kee mat­kan hi­taak­si” (Hepr. 12:1).

On­nek­si kris­ti­tyn ei tar­vit­se teh­dä mat­kaa yk­sin. Rin­nal­la on usein to­del­li­nen kan­nus­ta­jien par­vi, mat­ka­ys­tä­vien jouk­ko, ko­ti­sii­o­ni. He tar­jo­a­vat koko mat­kan ajan mah­dol­li­suut­ta jät­tää mat­kan var­rel­la ker­ty­nyt syn­ti­kuor­ma pois, tar­jo­a­vat syn­nis­tä va­paut­ta­vaa evan­ke­liu­min sa­no­maa.

Vaik­ka evan­ke­liu­min saa­kin ai­na us­koa omal­le koh­dal­leen, jos­kus syn­ti jät­tää jäl­ken­sä mat­kan­te­koa aja­tel­len. Sil­loin Ju­ma­lan ar­mo toi­mii opet­ta­ja­na, joka neu­voo kor­jaa­maan asi­oi­ta myös ajal­li­ses­sa mie­les­sä.

Lap­suu­den­ko­dis­sa­ni lu­et­tiin usein SRK:n jul­kai­se­maa Kris­ti­tyn ko­din lu­ku­kir­jaa. Sii­nä oli usei­ta opet­ta­vai­sia ker­to­muk­sia, jois­ta eri­tyi­ses­ti yk­si on läh­te­mät­tö­mäs­ti jää­nyt mie­lee­ni.

Ker­to­muk­ses­sa pie­ni poi­ka ihai­li usein kau­pas­sa käy­des­sään pu­nais­ta pa­lo­au­toa, joka kiil­te­li le­lu­hyl­lys­sä. Kos­ka hä­nel­lä ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta os­taa tuo­ta le­lua it­sel­leen, sie­lu­vi­hol­li­nen sai lo­pul­ta voi­ton ja hän lan­ke­si var­kau­den syn­tiin.

Kun poi­ka meni pa­lo­au­to re­pus­saan ko­tiin­sa ja al­koi ko­ti­vä­el­tä sa­las­sa leik­kiä pa­lo­au­tol­la, oma­tun­to al­koi soi­ma­ta. Leik­ki­mi­nen va­ras­te­tul­la le­lul­la ei tun­tu­nut­kaan niin mu­ka­val­ta kuin hän oli aja­tel­lut. Var­kau­den syn­ti pai­noi ja vei elä­mä­ni­loa.

Kun äi­ti yl­lät­tä­en kes­keyt­ti lei­kin, po­jan oli tun­nus­tet­ta­va lan­kee­muk­sen­sa. Hän sai ar­mos­ta us­koa var­kau­den syn­nin an­teek­si. Asi­aa ei kui­ten­kaan ha­lut­tu jät­tää sii­hen. Ar­mo opet­ti hoi­ta­maan syn­nin jäl­kiä kun­toon, et­tä pää­si­si asi­as­ta va­paak­si ei­kä jäi­si mat­kan­te­koa ras­kaut­ta­vaa pai­no­las­tia.

Poi­ka meni äi­din kans­sa kaup­paan, jos­sa vir­he tun­nus­tet­tiin ja ha­lut­tiin so­pia asia. Po­jan iloi­sek­si yl­lä­tyk­sek­si re­hel­li­syys pal­kit­tiin. Kau­pas­sa hel­lyt­tiin po­jan ka­tu­muk­sel­le ja re­hel­li­syy­del­le ja hän sai pa­lo­au­ton it­sel­leen ai­van il­mai­sek­si.

Ko­ti­mat­kal­la as­kel oli ke­vyt, ja pe­ril­lä ko­to­na pa­lo­au­tol­la leik­ki­mi­nen tun­tui nyt ai­van toi­sen­lai­sel­ta. Asia oli ko­ko­nai­suu­des­saan tul­lut kun­toon ei­kä sitä enää tar­vin­nut muis­tel­la. Us­ko­mi­sen ilo pa­la­si ja mat­kan­te­ko tun­tui jäl­leen ke­vy­el­tä.

Hep­re­a­lais­kir­je ke­hot­taa rii­su­maan kai­ken sel­lai­sen pai­no­las­tin, joka ras­kaut­taa mat­kan­te­koa.

”Pan­kaam­me pois kaik­ki mikä pai­naa ja syn­ti, joka niin hel­pos­ti kie­tou­tuu mei­hin. Juos­kaam­me sin­nik­kääs­ti lop­puun se kil­pai­lu, joka on edes­säm­me.” (Hepr. 12:1.)

Us­kon­kil­voi­tuk­sen mat­kal­la saam­me joka päi­vä nos­taa kat­seem­me Jee­suk­seen, us­kon al­ka­jaan ja täy­del­li­sek­si te­ki­jään (Hepr. 12:2).