Ris­to Ala­kärp­pä

Mil­lai­nen on vii­sas ih­mi­nen? Mo­nien mei­dän mie­les­tä hä­nen ei tar­vit­se ol­la huip­pu­ä­ly­käs, vaan en­nem­min­kin sel­lai­nen, jol­la on sy­dän pai­kal­laan. Vii­sas ih­mi­nen ei vält­tä­mät­tä edes tie­dos­ta ole­van­sa vii­sas; vii­saus vain il­me­nee hä­nes­sä Ju­ma­lan lah­ja­na.

Vii­saut­ta on mo­nen­lais­ta, mut­ta ai­na sii­hen näyt­tää liit­ty­vän elä­män­ko­ke­mus ja nöy­ryys.

Olen ha­vain­nut, et­tä ul­koi­ses­ti hy­vin­kin vaa­ti­mat­to­mas­sa roo­lis­sa elä­vä yk­sit­täi­nen us­ko­vai­nen ih­mi­nen voi hen­gel­li­ses­ti ol­la hy­vin vii­sas. Mo­ni­pol­vi­sen päät­te­lyn si­jaan hä­nen ym­mär­ryk­sen­sä on usein rau­hal­lis­ta nä­ke­mis­tä. Hän on saa­nut nöyr­tyä elä­män ja Ju­ma­lan kou­lus­sa. Sa­nan­las­ku­jen mu­kai­ses­ti hän ei ole jät­tä­nyt elä­mään­sä oman ym­mär­ryk­sen va­raan, vaan tur­van­nut Her­raan, joka on vii­toit­ta­nut hä­nel­le oi­ke­an tien (Sa­nanl. 3:5–6).

Ky­sy­mys sii­tä, mil­lai­nen on vii­sas ih­mi­nen, on mie­len­kiin­toi­nen, mut­ta eh­kä hie­man ihan­teel­li­nen ja ih­mis­kes­kei­nen ky­sy­mys. Pa­rem­pi lie­nee – eri­tyi­ses­ti us­ko­mi­sen asi­as­sa – vain tun­nus­taa oma syn­ti­syy­tem­me ja et­siä ja pyy­tää vii­saut­ta yl­hääl­tä.

Voim­me pi­tää nuor­ta ku­nin­gas Sa­lo­moa esi­merk­ki­nä. Hän pyy­si Ju­ma­lal­ta ajal­li­sen me­nes­tyk­sen si­jaan ym­mär­rys­tä hal­li­ta oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja erot­taa hyvä pa­has­ta (1. Kun. 3:9). Yl­hääl­tä ja Ju­ma­lan sa­nan tun­te­mi­ses­ta tu­le­vaa vii­saut­ta kan­nat­taa et­siä. Se on usein sel­lais­ta, et­tä se ei edes he­rä­tä ka­teut­ta, vaan sii­tä on iloa koko Ju­ma­lan seu­ra­kun­nal­le.

Vii­saus ra­ken­taa rau­haa ja rak­kaut­ta. Sen ää­rel­lä elää nöy­ryys ja ru­kouk­sen mie­li. Sy­vim­mäl­tään hen­gel­li­nen vii­saus on sitä, mitä Kris­tus on ja mitä hän lah­joit­taa meil­le – on­han Ju­ma­la hä­net an­ta­nut meil­le vii­sau­dek­si (1. Kor. 1:30).

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti van­ki­las­sa ol­les­saan kir­jeen ra­kas­ta­mal­leen Efe­son seu­ra­kun­nal­le. Kir­je on ih­meel­li­nen. Se on täyn­nä sy­väl­lis­tä ar­mon op­pia, uu­den elä­män voi­maa ja ylös­nou­se­muk­sen toi­voa. Kir­jees­sä ki­tey­tyy ää­rim­mäi­sen rik­kaal­la ta­val­la niin us­kon ja elä­män kuin Kris­tuk­sen ja seu­ra­kun­nan yh­teys. Apos­to­li, Py­hän Hen­gen an­ta­mal­la vii­sau­del­la, ku­too kir­jees­sään kai­ken Kris­tuk­sen ar­mo­työn pe­rus­tal­le. Kaik­ki, mikä on tai­vaas­sa ja maan pääl­lä, on Kris­tuk­ses­sa yh­dis­tet­ty yh­dek­si (Ef. 1:10). Ver­rat­tain ly­hyt­tä efe­so­lais­kir­jet­tä kan­nat­taa kyl­lä lu­kea use­aan ker­taan.

Efe­so­lais­kir­jeen en­sim­mäi­ses­sä lu­vus­sa apos­to­li ru­koi­lee kir­jeen vas­taa­not­ta­jien puo­les­ta. Tä­män ru­kouk­sen koh­teek­si saam­me myös it­se aset­tua: ”Minä ru­koi­len, et­tä Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen Ju­ma­la, kirk­kau­den Isä, an­tai­si teil­le vii­sau­den ja nä­ke­mi­sen hen­gen, niin et­tä op­pi­sit­te tun­te­maan hä­net, ja et­tä hän va­lai­si­si tei­dän si­säi­set sil­män­ne nä­ke­mään, mil­lai­seen toi­voon hän on mei­dät kut­su­nut, mi­ten ää­ret­tö­män rik­kaan pe­rin­tö­o­san hän an­taa meil­le py­hien jou­kos­sa ja mi­ten mit­taa­ma­ton on hä­nen voi­man­sa, joka vai­kut­taa meis­sä us­ko­vis­sa. Se on sama vä­ke­vä voi­ma, jota hän osoit­ti he­rät­tä­es­sään Kris­tuk­sen kuol­leis­ta ja aset­ta­es­saan hä­net is­tu­maan oi­ke­al­le puo­lel­leen tai­vaas­sa.” (Ef. 1:17–20.)