Esa Rim­pi­läi­nen

Kun mie­tin ajal­lis­ta tur­vaa, mie­lee­ni tu­le­vat en­sim­mäi­se­nä po­lii­si, so­ti­las tai muu yh­teis­kun­nan tar­jo­a­ma tur­va. Ar­ki­sen elä­män tur­vaa aja­tel­les­sa­ni, mie­leen nou­se­vat puo­les­taan lä­hei­set ih­mi­set, koti tai raha. Tar­vit­sem­me näi­täi­tä mo­lem­pia, Ju­ma­lan an­ta­mia lah­jo­ja. Kuin­ka kes­tä­viä nämä lo­pul­ta ovat ja mis­tä ne an­ne­taan? Mikä on sel­lai­nen, jo­hon voin tur­va­ta niin elä­mäs­sä kuin kuo­le­mas­sa?

Psal­mis­sa 22 pu­hu­taan tur­van an­ta­jas­ta ja sii­tä, mi­hin isäm­me ovat tur­van­neet (2–6). Kaik­ki hy­vyys tu­lee Ju­ma­lal­ta. Hän pi­tää myös kai­ken yl­lä. In­hi­mil­li­nen ih­mi­nen ei voi ym­mär­tää, mi­ten Ju­ma­la pys­tyy pi­tä­mään jo­kai­ses­ta ih­mi­ses­tä huol­ta. An­ta­maan kaik­kea sitä ajal­lis­ta, mitä tar­vit­sem­me. On­nek­si asia ei ole­kaan oman ym­mär­ryk­sen va­ras­sa, vaan Ju­ma­lan kaik­ki­tie­tä­väi­syy­des­sä ja hal­lin­nas­sa.

On kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri tur­va us­koa niin, et­tä Ju­ma­la an­taa kai­ken sen, mitä it­se ku­kin tar­vit­see. Psal­mis­sa 139 Daa­vid ih­met­te­lee tätä suur­ta ja kä­sit­tä­mä­tön­tä Ju­ma­lan huo­len­pi­toa – sitä, et­tä Ju­ma­la on jo näh­nyt kaik­ki päi­väm­me en­nen kuin olim­me elä­neet päi­vää­kään. Tätä em­me me­kään osaa ym­mär­tää, mut­ta tä­hän me saam­me tur­va­ta. Sii­hen ovat tur­van­neet ai­kai­sem­mat­kin su­ku­pol­vet.

Ajal­li­sis­sa­kin asi­ois­sa sai­si ol­la sel­lais­ta py­hää huo­let­to­muut­ta, et­tä jak­sai­si luot­taa kai­kes­sa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Tämä ei tar­koi­ta et­tei ih­mi­sen tar­vit­si­si teh­dä töi­tä an­sai­tak­seen ra­haa tai näh­dä vai­vaa ja näin kan­taa vas­tuu­ta it­ses­tä ei­kä lä­hei­sis­tä. Jo syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­muk­ses­sa Ju­ma­la käs­ki ih­mis­ten teh­dä työ­tä ja syö­dä ”ot­sa hies­sä” lei­pän­sä. Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut mei­dät nii­hin ajal­li­siin teh­tä­viin, jois­sa me olem­me. Näin ra­ken­nam­me sitä kau­pun­kia, jos­sa asum­me. Ju­ma­la on lu­van­nut siu­na­ta ajal­li­sen elä­män.

Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­sen en­nen kaik­kea tai­vas­ta var­ten. Psal­mis­sa 22 pu­hu­taan suu­rim­mas­ta tur­vas­ta – sii­tä, joka kes­tää ajan ra­jan tuol­le puo­lel­le. Ju­ma­lan tah­to on, et­tä tä­män ajal­li­sen elä­män jäl­keen jo­kai­nen pää­si­si tai­vaan iloon ja rie­muun, oi­ke­aan Isän ko­tiin. Us­kon ky­sy­myk­sis­sä voi tur­va­ta vain Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Hän on sa­nas­saan, py­häs­sä Raa­ma­tus­sa, il­moit­ta­nut tah­ton­sa: sen, mi­ten ih­mi­sen on mah­dol­lis­ta pääs­tä tai­vaa­seen. Sin­ne ei ole mah­dol­lis­ta pääs­tä omil­la te­oil­la ei­kä omil­la voi­mil­la. Tai­vaa­seen pää­see vain Ju­ma­lan lah­joit­ta­mal­la sy­dä­men us­kol­la.

Psal­min kir­joit­ta­ja ku­vaa sitä het­keä, jon­ka Ju­ma­lan Poi­ka, Jee­sus, koki so­vit­ta­es­saan maa­il­man syn­nit. Jee­suk­sen piti alen­tua niin alas, et­tä hän koki hy­lä­tyk­si tu­le­mi­sen kaik­kien ta­hol­ta, Ju­ma­lan­kin. Psal­mi ku­vaa tätä het­keä jo ta­pah­tu­nee­na, vah­va­na il­moi­tuk­se­na. Myös evan­ke­liu­meis­sa kir­joi­te­taan Jee­suk­sen kuo­le­mas­ta ris­til­lä, tuos­ta het­kes­tä, jol­loin Jee­sus huu­si psal­mis­sa kir­joi­te­tut sa­nat: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?”

Jee­suk­sen täy­del­li­nen so­vin­to­työ on mei­dän­kin tur­vam­me tänä päi­vä­nä. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuul­ta­vas­sa evan­ke­liu­mis­sa saa omis­taa ja us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.