Ola­vi Val­li­vaa­ra

Syn­tiin­lan­kee­mus on nou­dat­ta­nut sa­maa kaa­vaa ai­ko­jen alus­ta läh­tien. Sie­lun­vi­hol­li­nen kiu­sa­si en­sim­mäis­tä ih­mis­pa­ria, joka epäi­li Ju­ma­lan sa­naa: ”On­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut niin?” (1. Moos. 3:1).

Sie­lun­vi­hol­li­nen kiu­saa myös tä­nään. Se kuis­kaa: ”Ei se us­ko­mi­nen voi niin tark­kaa ol­la. Ei­hän se ke­nel­tä­kään ole pois­sa, jos minä täs­sä asi­as­sa vä­hän ajat­te­len toi­sin.”

Näin ih­mi­nen pik­ku hil­jaa ru­pe­aa muis­sa­kin asi­ois­sa ajat­te­le­maan toi­sin kuin Ju­ma­lan sana opet­taa. Seu­roi­hin ei enää kiin­nos­ta men­nä. Enem­män kiin­nos­ta­vat ne pai­kat, jois­sa ei ha­lun­nut ai­em­min us­kon vuok­si käy­dä. Py­hän Hen­gen an­ta­mien neu­vo­jen si­jaan kuun­nel­laan vain oman it­sen­sä ään­tä.

Kes­kus­te­lin ker­ran ys­tä­vä­ni kans­sa hä­nen kuu­lu­mi­sis­taan ja elä­mäs­tään. Ha­lu­sin aras­ti neu­voa hän­tä va­hin­gol­li­ses­ta elä­män­ta­vas­taan. Hän vas­ta­si: ”Kyl­lä minä tie­dän, en­kä minä us­kos­ta­ni luo­vu.”

Ju­ma­lan sa­nan oh­jeet ovat sel­ke­ät ja hy­vät jo­kai­sel­le. Ne va­lai­se­vat kuin kirk­kaat va­lot pi­me­äs­sä va­el­ta­vaa. Ju­ma­lan sa­naa ei kan­na­ta epäil­lä – oman jär­ken­sä aja­tuk­sia kan­nat­taa. Jo­han­nes kir­joit­taa kir­jees­sään: ”Ju­ma­la on valo, hä­nes­sä ei ole pi­mey­den häi­vää” (1. Joh. 1:5).

Us­ko­vai­se­na on vai­kea ja mah­do­ton säi­lyä, jos sa­mal­la elää syn­nis­sä. Tämä tu­lee esil­le myös Jo­han­nek­sen kir­joi­tuk­ses­sa: “Jos sa­nom­me elä­väm­me hä­nen yh­tey­des­sään, mut­ta va­el­lam­me pi­me­äs­sä, me va­leh­te­lem­me em­me­kä seu­raa to­tuut­ta” (1. Joh. 1:6).

Luok­se­ni tuli vii­me ke­sä­nä iloi­nen ih­mi­nen. Hän ker­toi, et­tä oli saa­nut us­kon lah­jan ta­kai­sin. Hän jat­koi pu­het­taan: ”Sinä et tie­dä, kuin­ka pi­meä minä olen nämä vuo­det ol­lut. Ai­na sa­no­taan, et­tä kun us­ko­vai­nen luo­puu us­kos­taan, hä­nel­le jää tie­to, mi­ten voi pa­la­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Mi­nun koh­dal­la­ni se ei pi­tä­nyt paik­kaan­sa. Minä pi­me­nin täy­sin epä­us­kos­sa­ni, ei jää­nyt mi­tään tie­toa. Täs­sä olen nyt, kun Ju­ma­la on aut­ta­nut mi­nut ta­kai­sin val­ta­kun­taan­sa.”

Jee­suk­sen sa­nat ovat vie­lä­kin tot­ta. “Kul­ke­kaa niin kau­an kuin teil­lä on valo, et­tei pi­meys sai­si tei­tä val­taan­sa. Joka kul­kee pi­me­äs­sä, ei tie­dä, min­ne on me­nos­sa. Niin kau­an kuin teil­lä on valo, us­ko­kaa va­loon, jot­ta teis­tä tu­li­si va­lon lap­sia.” (Joh. 12:35–36.)

Ju­ma­lan lap­si on ar­mah­det­tu syn­ti­nen. Hän ha­lu­aa us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si. Us­ko­vai­set saar­naa­vat­kin mie­lel­lään syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Sil­loin elä­vää us­koa kai­paa­va pää­see pi­mey­des­tä hä­nen ih­meel­li­seen va­loon­sa (1. Piet. 2:9).