Erk­ki Jo­en­suu

Tah­toi­sin pu­hua, mut­ta pel­kään epä­on­nis­tu­va­ni. Jos­kus sa­na­va­lin­ta­ni voi­vat es­tää tois­ta kuu­le­mas­ta ja myös pu­hu­mas­ta. Vie­raas­sa seu­ras­sa tai her­käs­tä asi­as­ta kes­kus­tel­ta­es­sa on hyvä yrit­tää aja­tel­la, et­tä kaik­ki osal­lis­tu­jat ovat ys­tä­viä ja asi­as­saan vil­pit­tö­miä. Tämä roh­kai­see avoi­muu­teen ja luo il­ma­pii­rin, jos­sa et­si­tään yh­teis­tä hy­vää, kuun­nel­laan, an­ne­taan ti­laa, pu­hu­taan tun­teis­ta, kes­ki­ty­tään asi­aan ja ol­laan ym­mär­tä­väi­siä. Kes­kus­te­lu­ti­lan­tei­den puo­les­ta on hyvä myös ru­koil­la, ”huo­kais­ta Ju­ma­lan puo­leen”.

He­se­kie­lin kir­jas­sa Ju­ma­la pu­huu He­se­kie­lil­le: ”Ih­mi­nen, nou­se. Minä tah­don pu­hua si­nul­le” (Hes. 2:1.) Ju­ma­la lä­het­tää He­se­ke­lin pu­hu­maan ra­kas­ta­mal­leen Is­ra­e­lin kan­sal­le. He elä­vät pak­ko­siir­to­lai­suu­des­sa ju­ma­la­ton­ta elä­mää, mikä joh­taa var­maan kuo­le­maan.

He­se­kie­lin kuu­li­ja­kun­ta ei ole help­po. Hä­net lä­he­te­tään tut­tu­jen, mut­ta Ju­ma­las­ta luo­pu­nei­den pa­riin: ”noi­den ka­pi­nal­lis­ten pa­riin, jot­ka ovat nous­seet Ju­ma­laa vas­taan” ja ”joil­la on ko­vat kas­vot ja tai­pu­ma­ton sy­dän”. He­se­kiel saa kuul­la, kuin­ka hei­dän kes­kel­lään on kuin ”piik­ki­pen­sai­kos­sa ja skor­pi­o­nien se­as­sa.” (Hes. 2:3–6.)

He­se­kie­lin sa­no­ma kuu­los­taa vas­taa­not­ta­jien kor­vil­le vas­ten­mie­li­sel­tä: ”va­li­tuk­sia ja huo­kauk­sia, huu­toa ja tus­kaa”, vaik­ka He­se­kie­lil­le se mais­tui ma­ke­al­ta kuin hu­na­ja (Hes. 2:10, 3:3). Ei ih­me, et­tä He­se­kiel pel­kää ja on vas­ta­ha­koi­nen­kin. Ju­ma­la roh­kai­see hän­tä kuu­li­ai­suu­teen: ”Älä pel­kää hei­dän pu­hei­taan, älä säi­ky hei­tä” (Hes. 2:6).

He­se­kie­lil­lä on pai­na­va vas­tuu: ”El­let sinä puhu hä­nel­le, el­let va­roi­ta hän­tä hä­nen ju­ma­lat­to­muu­des­taan pe­las­taak­se­si hä­net, hän kuo­lee syn­tien­sä täh­den – ja hä­nen kuo­le­mas­taan minä vaa­din ti­lil­le si­nut” (Hes. 3:18). Hä­nen vas­tuun­sa ra­joit­tuu kui­ten­kin Ju­ma­lan tah­don ju­lis­ta­mi­seen: ”Mut­ta jos sinä va­roi­tat ju­ma­la­ton­ta – – sinä pe­las­tat elä­mä­si” (Hes. 3:19).

Ju­ma­la va­rus­ti He­se­kie­lin työ­hön hen­gel­lään ja sa­nal­laan: ”Hä­nen pu­hu­es­saan mi­nuun tuli hen­ki, se nos­ti mi­nut sei­so­maan, ja minä kuu­lin hä­nen pu­hu­van mi­nul­le” (Hes 2:1–2). Ju­ma­lan lä­het­ti­lää­nä He­se­kiel sai luot­taa hen­gen il­moi­tuk­seen: ”Mene Is­ra­e­lin kan­san luo ja puhu, min­kä mi­nul­ta saat pu­hut­ta­vak­se­si” (Hes. 3:4). Mat­kal­laan hän sai­kin opas­tus­ta sekä va­roi­tuk­sen ja nuh­te­lun saar­naan et­tä evan­ke­liu­min ju­lis­ta­mi­seen (Hes. 34). Ju­ma­la vah­vis­ti hän­tä, ja hä­nen voi­man­sa läh­tee­nä oli sama elä­vä sana, syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi, jota hän it­se­kin ju­lis­ti (Hes. 3:3).

He­se­kie­lin kir­jan koh­ta vah­vis­taa luot­ta­maan sii­hen, et­tä Ju­ma­la an­taa oi­ke­at kes­kus­te­lu­ti­lan­teet ja sa­nat, kun ha­lu­am­me pu­hua.