Erk­ki Jo­en­suu

– Har­mit­taa­ko vie­lä, et­ten läh­de täl­lä ker­taa mu­kaan, oli vai­mo­ni ky­sy­nyt mat­kal­la len­to­ken­täl­le. Hy­väs­te­lim­me toi­si­am­mePho­e­ni­xin ter­mi­naa­lin jal­ka­käy­tä­väl­lä. Kai­pa­sin hän­tä mu­kaan seu­ra­mat­kal­le Ka­li­for­ni­aan, mut­ta hän ha­lu­si äi­ti­lei­ril­le vii­kon­lop­pu­na. Pik­ku­po­jat­kin pää­si­si­vät ys­tä­vien mö­kil­le vuo­ris­toon.

Siu­na­sim­me toi­si­am­me. Vai­mo läh­ti aja­maan äi­ti­lei­ril­le, ja minä ve­din mat­ka­lauk­ku­a­ni koh­ti läh­tö­sel­vi­tys­tä. Meil­lä mo­lem­mil­la oli mu­ka­na evan­ke­liu­min siu­naus, kap­pa­le tai­vas­ta maan pääl­lä. Sel­lais­ta, mitä sy­dä­me­ni kai­pa­si. Tun­tui tur­val­li­sel­ta.

Mat­ka­suun­ni­tel­ma­ni oli muut­tu­nut. Flo­ren­ce -ni­mi­sel­tä hen­ki­löl­tä oli tul­lut vies­ti, et­tä hän odot­tai­si vie­rai­lua pal­ve­lu­ta­lol­le huo­nee­seen 316. Ajai­sin­kin len­to­ken­täl­tä kah­den tun­nin mat­kan toi­seen suun­taan. En tun­te­nut kau­pun­kia en­kä Flo­ren­cea. Mi­nul­le oli ker­rot­tu, et­tä hän on yli 70-vuo­ti­as yk­sin asu­va nai­nen. Mie­tin edel­li­se­nä il­ta­na ho­tel­li­huo­nees­sa, mitä hä­nel­le sa­noi­sin, mitä hä­nen sy­dä­men­sä kai­paa.

Flo­ren­ce oli pir­teä ja ker­toi­li pal­jon. Vä­lil­lä hän­tä it­ket­ti. Elä­mä oli kol­hi­nut ja oli pal­jon ki­pu­ja. Myös Ca­ro­li­ne oli huo­nees­sa mu­ka­naan lau­lu­kir­ja, joka oli lah­ja van­huk­sel­le.

– Minä ha­lu­an luot­taa Ju­ma­laan. Elä­mä me­nee Ju­ma­lan suun­ni­tel­man mu­kai­ses­ti, mut­ta ha­lu­ai­sin kui­ten­kin pääs­tä jo tai­vaan ko­tiin, Flo­ren­ce ku­va­si.

Har­tauk­sen ai­he Em­mauk­sen tien kul­ki­jois­ta kos­ket­ti mei­tä kaik­kia. Elä­väk­si tul­lut Ju­ma­lan sana, Va­pah­ta­jam­me Jee­sus, on ai­na mat­kas­sam­me ja siel­lä, mis­sä kak­si tai kol­me ko­koon­tu­vat. Saim­me sy­dän­tem­me kai­paa­maa loh­du­tus­ta.

Il­lal­la ho­tel­lis­sa luin Raa­ma­tus­ta tä­män Mat­ka­e­vään poh­jak­si an­ne­tus­ta ai­hees­ta. Ker­ro­taan, et­tä Job oli me­net­tä­nyt per­heen­sä, rik­kau­ten­sa ja ter­vey­ten­sä. Myös hä­nen lä­hei­sim­mät ys­tä­vän­sä hyl­kä­si­vät hä­net: ”Omat vel­je­ni ovat jät­tä­neet mi­nut yk­sin, ys­tä­vä­ni ovat mi­nus­ta vie­raan­tu­neet. – – Oma ys­tä­vä­pii­ri­ni in­ho­aa mi­nua, ne­kin, joi­ta minä ra­kas­tin, tor­ju­vat mi­nut.” (Job. 19:13, 19.)

Mie­lee­ni tuli myös jou­lu­lau­lu, jota olin kuun­nel­lut tu­tun te­no­rin lau­la­ma­na. Lau­lus­sa ker­ro­taan loh­dut­ta­vas­ti sii­tä, et­tä vaik­ka yh­teys maa­il­maan kat­ke­aa, ys­tä­vät jät­tä­vät ja hyl­kää­vät, hän, Im­ma­nu­el, on kui­ten­kin ys­tä­vä­ni ja tah­too aut­taa mi­nua.

Lau­lun sa­nat kos­ket­ti­vat. Ajat­te­lin kai­pauk­sel­la lap­suu­de­nys­tä­viä, työ­ka­ve­rei­ta ja su­ku­lai­sia.

Muis­te­lin ta­paa­mis­ta Flo­ren­cen kans­sa. Olin loh­dut­ta­nut hän­tä ker­to­mal­la, et­tä vie­lä tä­nään tai­vaal­lis­ta iloa, rau­haa ja va­paut­ta him­men­tä­vät ko­et­te­le­muk­set ja epäi­lyk­set. Ker­ran va­jaa kui­ten­kin lak­kaa ja täy­del­li­syys al­kaa (1. Kor. 13:10). Yh­des­sä Jo­bin kans­sa meil­lä on hen­ki­lö­koh­tai­nen toi­vo, et­tä sit­ten tai­vaas­sa saan täy­del­li­ses­ti ”näh­dä Ju­ma­lan, saan kat­sel­la hän­tä omin sil­min, ja sil­mä­ni nä­ke­vät: hän ei ole mi­nul­le ou­to! Tätä mi­nun sy­dä­me­ni kai­paa.” (Job. 19:26-27.)