Mau­no He­po­la

Muis­tan opis­ke­lu­a­jal­ta­ni, mi­ten Hel­sin­gin kau­pun­gin alue tuli mi­nul­le pala pa­lal­ta tu­tuk­si. Mi­nul­la oli pal­jon om­pe­lu­seu­ra­vuo­ro­ja, raa­mat­tu­luok­kia tai mui­ta syi­tä men­nä en­nes­tään tun­te­mat­to­miin osoit­tei­siin. Lii­kuin pol­ku­pyö­räl­lä.

Na­vi­gaat­to­rei­ta ei sil­loin ol­lut. Osoit­teet piti et­siä kar­tas­ta. Kar­tan jä­tin kui­ten­kin ai­na ko­tiin. Ko­to­na yri­tin pai­naa kar­tan mie­lee­ni ja eri­tyi­ses­ti pai­noin mie­lee­ni joi­ta­kin kiin­to­pis­tei­tä, joi­den kaut­ta mat­ka edis­tyi­si oi­kein. Hy­vä­muis­ti­sel­le ja suun­nis­tus­tai­toi­sel­le tämä riit­täi­si­kin. Mi­nul­le ei.

Sään­nön­mu­kai­ses­ti kävi näin: Niin pit­käl­le kuin reit­ti kul­ki en­nes­tään tu­tus­sa osas­sa kau­pun­kia, py­syin rei­til­lä. Heti, kun al­koi uu­si alue, va­lit­sin vää­rin. Lop­pu­jen lo­puk­si ko­lu­sin mel­kein kaik­ki ka­dut tuol­la uu­del­la alu­eel­la. Seu­raa­val­la ker­ral­la se­kin oli­si jo tut­tu. Va­ra­sin näi­hin mat­koi­hi­ni ai­na riit­tä­väs­ti ai­kaa, jo­ten har­voin myö­häs­tyin mis­tään.

Me ih­mi­set et­simme oi­ke­aa reit­tiä jol­lain ta­paa koko elä­män ajan. Va­lit­sem­me asuin­paik­ko­ja, am­mat­te­ja, ys­tä­viä, ruo­ka­va­li­oi­ta ja pal­jon muu­ta.

Erit­täin tär­ke­ää on va­li­ta myös elä­män suun­ta. Raa­mat­tu opas­taa va­lit­se­maan suun­nan koh­ti tai­vas­ta. Mi­ten sen rei­tin op­pi­si va­lit­se­maan? On­ko sii­nä­kin niin, et­tä sil­loin, kun ti­lan­teet ovat tut­tu­ja ja tois­tu­via, on mel­ko help­poa va­li­ta, mikä suun­ta oli­si oi­kea myös Ju­ma­lan sil­min kat­sot­tu­na? Jos taas va­lin­ta­ti­lan­ne on en­nen­ko­ke­ma­ton, va­lin­ta on pal­jon vai­ke­am­pi. Saat­taa käy­dä kuin esi­mer­kis­sä­ni: tu­lee har­hail­leek­si ai­ka ta­val­la en­nen kuin reit­ti al­kaa tun­tua oi­ke­al­ta ja tur­val­li­sel­ta.

Pe­lot­taa­ko si­nua epä­var­muus elä­män tär­keim­män suun­nan et­si­mi­ses­sä? Ei tar­vit­se pe­lä­tä. Raa­mat­tu opas­taa ja an­taa lu­pauk­sia pe­ril­le pää­se­mi­ses­tä. Psal­min 25 ja­kees­sa 12 sa­no­taan: ”Se, joka Her­raa pel­kää, op­pii va­lit­se­maan oi­ke­an tien.” Tämä lu­paus liit­tyy edel­li­ses­sä ja­kees­sa esi­tet­tyyn pyyn­töön: ”Her­ra, ni­me­si kun­ni­an täh­den an­na an­teek­si suu­ret syn­ti­ni” (Ps. 25:11).

Mo­lem­mat edel­lä mai­ni­tut ja­keet edel­lyt­tä­vät luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan. Saa luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la tah­too an­taa syn­nit an­teek­si, vaik­ka ne oli­si­vat suu­ri­a­kin – ne mi­nun omat, ihan it­se teh­dyt syn­ti­ni. Luot­ta­mus­ta tar­vi­taan sii­hen­kin, et­tä us­kom­me Ju­ma­lan it­sen­sä opas­ta­van oi­ke­al­la tiel­lä ai­na tai­vaa­seen as­ti.

”Her­ran pel­ko on vii­sau­den al­ku” (Sa­nanl. 9:10). Tai­vaan Isää ei tar­vit­se kau­hul­la pe­lä­tä, vaan kun­ni­oit­taa. Sil­loin on halu kuun­nel­la hä­nen neu­vo­jaan ja lu­pauk­si­aan ja elää nii­den mu­kaan. Har­hai­lum­me­kin Tai­vaan Isä an­taa an­teek­si Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man täh­den ei­kä nii­tä muis­te­le. Täl­lai­nen ar­mo kan­taa pe­ril­le tai­vaan ko­tiin as­ti.