Ris­to Ala­kärp­pä

Syn­tiin­lan­kee­muk­sen pe­rin­tö on jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mäs­sä hel­pos­ti tun­nis­tet­ta­va ja kui­ten­kin it­sel­le vai­ke­as­ti tun­nus­tet­ta­va re­a­li­teet­ti. Kun syn­tiin­lan­kee­muk­sen ylei­sek­si seu­rauk­sek­si vie­lä lu­e­taan elä­män kipu, ka­to­a­vai­suus ja kuo­le­ma, on syn­tiin­lan­kee­mus­ta vai­kea ohit­taa. ”Val­het­ta ja pe­tos­ta on kuk­ku­loil­la, me­lui­saa me­noa vuo­ril­la. To­ti­ses­ti, vain Her­ra, mei­dän Ju­ma­lam­me, voi Is­ra­e­lin pe­las­taa!” (Jer. 3:23.)

Se, mik­si ih­mi­sen on vai­kea tun­nus­taa syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­sia it­ses­sään, joh­tu­nee syn­nin luon­tees­ta. Syn­ti on nä­ky­mä­tön val­ta ih­mi­sen si­sim­mäs­sä, epä­us­koa – ja vas­ta sen jäl­keen se il­me­nee te­ois­sa. Ih­mi­sen Ju­ma­las­ta luo­pu­nut sy­dän hei­jas­tuu hä­nen te­ois­saan. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na ih­mi­nen on yh­tääl­tä tai­pu­vai­nen pa­haan ja toi­saal­ta hän an­taa hy­vil­le pyr­ki­myk­sil­leen ju­ma­lal­li­sen ar­von. Omis­sa ku­vi­tel­mis­saan ih­mi­nen voi paa­tua jopa syn­nit­tö­mäk­si, ei­kä enää kysy, mikä on Her­ran tah­to (Jer. 2).

Kris­til­li­sen us­kon mu­kaan on tot­ta, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen on suun­nat­to­man ar­vo­kas. Jo­kai­sen ih­mi­sar­vo on kai­kis­sa ti­lan­teis­sa luo­vut­ta­ma­ton. Yh­tä var­mas­ti tot­ta on myös se, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen on syn­ti­nen. Myös us­ko­vai­nen ih­mi­nen on it­ses­sään syn­ti­nen. Hän va­pau­tuu syn­tiin­lan­kee­muk­sen pe­rin­nös­tä lo­pul­li­ses­ti vas­ta au­tu­aal­li­ses­sa kuo­le­mas­sa ja ylös­nou­se­muk­ses­sa. Sik­si meil­lä ei ole va­raa ar­mot­to­muu­teen ja ko­vuu­teen ke­tään ih­mis­tä koh­taan.

Syn­ti­syy­den kä­si­te on us­ko­vai­sel­le loh­dul­li­nen ja vält­tä­mä­tön. Olen syn­ti­nen, mut­ta Kris­tuk­sen täh­den van­hurs­kas. Olen syn­ti­nen, mut­ta en enää Kris­tuk­sen täh­den syyl­li­nen, sil­lä hän on so­vit­ta­nut syn­ti­ni ja asuu us­kon kaut­ta mi­nus­sa. On eri asia pi­tää it­se­ään syn­ti­se­nä kuin suos­tua syn­nin hal­lin­ta­val­taan. En­sim­mäi­nen on to­si­a­si­oi­den tun­nus­ta­mis­ta, mis­tä seu­raa Kris­tuk­sen yh­tey­des­sä vain hy­vää. Syn­ti puo­les­taan saa val­taa, kun sy­dä­meen hii­pii epä­us­ko ja evan­ke­liu­min kirk­kaus hä­mär­tyy. Sik­si osam­me on kil­voi­tel­la us­kos­sa, us­kon kans­sa ja us­kon kaut­ta Kris­tuk­seen. Kai­paam­me us­kon saar­naa hä­nes­tä, jot­ta hän sai­si hal­li­ta mei­tä. Olem­me ar­mon ker­jä­läi­siä; ar­mah­det­tu­ja syn­ti­siä hä­nen val­ta­kun­nas­saan.

Rak­kau­des­saan Va­pah­ta­jam­me ju­lis­ti kai­kil­le ih­mi­sil­le pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Kris­tuk­sen työ maan pääl­lä jat­kuu Pyhä Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Mei­dät­kin on kut­sut­tu ju­lis­ta­maan ilo­sa­no­maa kai­kil­le. Em­me puhu it­ses­täm­me, vaan Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta, et­tä hän on Her­ra. Epä­us­kon syn­nin­vir­taan ek­sy­neil­le kuu­luu Ju­ma­lan rak­kau­den kut­su: ”Pa­lat­kaa ta­kai­sin, te luo­pu­neet lap­set, minä pa­ran­nan tei­dät luo­pu­muk­ses­tan­ne!” (Jer. 3: 22)