Jari Kol­mo­nen

Kir­kol­lis­ta toi­mi­tus­ta en­nen käy­dään toi­mi­tus­kes­kus­te­lu. Toi­mi­tus­kes­kus­te­lus­sa pu­hu­taan toi­mi­tuk­sen tee­mas­ta: kas­tees­ta, avi­o­liit­toon vih­ki­mi­ses­tä tai hau­taan siu­naa­mi­ses­ta. Myös toi­mi­tuk­seen liit­ty­vis­tä jär­jes­te­lyis­tä pu­hu­taan. Mi­nul­la on ta­pa­na ky­syä, on­ko kirk­ko­kä­si­kir­jan kaa­vas­sa ole­vis­sa psal­mi­vaih­to­eh­dois­sa joku, joka eri­tyi­ses­ti pu­hut­te­lee. Kas­te­kaa­vas­ta ja avi­o­liit­toon vih­ki­mi­sen kaa­vas­ta toi­mi­tuk­seen va­li­tut psal­mit vaih­te­le­vat. Hau­taan siu­naa­mi­sen kaa­vas­ta psal­mik­si va­li­koi­tuu mil­tei ai­na psal­mi 23, joka al­kaa: ”Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni, ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu.” Kos­ka seu­ra­kun­nas­sam­me hau­taan siu­naa­mi­sia on toi­mi­tuk­sis­ta eni­ten, on pai­menp­sal­mis­ta tul­lut mi­nul­le var­sin tut­tu.

Psal­mi py­säyt­tää ajat­te­le­maan, mikä on elä­mäs­sä tär­kein­tä. Jos Her­ra on pai­men, mi­tään ei sil­loin puu­tu. Pai­men huo­leh­tii, et­tä mi­nul­la on ra­vin­toa. On hyvä, et­tä on ajal­lis­ta ra­vin­toa, mut­ta vie­lä tär­ke­äm­pää on ian­kaik­ki­nen ra­vin­to, elä­män lei­pä. Jee­sus sa­noo ian­kaik­ki­ses­ta ra­vin­nos­ta: ”Minä olen tämä elä­vä lei­pä, joka on tul­lut tai­vaas­ta, ja se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti” (Joh. 6:51). Pää­si­äi­se­nä saim­me kuul­la sii­tä, mi­ten hyvä pai­men huo­leh­ti lam­pais­taan ai­van vii­mei­seen as­ti. Pai­men myös suo­jaa lam­mas­taan. Sen­kin Jee­sus te­kee ai­van vii­mei­seen as­ti. Kun ih­mi­nen tun­tee, et­tä Ju­ma­la pi­tää huo­len, hän voi sa­noa: mi­nul­ta ei puu­tu mi­tään.

He­rän­neel­lä tun­nol­la ole­val­la saat­taa ol­la tun­ne, et­tä kaik­ki on pe­ri­aat­tees­sa hy­vin, mut­ta sil­ti jo­tain puut­tuu. Ajal­li­sil­la mit­ta­reil­la saat­taa ol­la kaik­ki mitä ih­mi­nen hy­vään elä­mään tar­vit­see, mut­ta si­sim­mäs­sä on tun­ne, et­tä jo­tain puut­tuu. Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nus sa­noit­taa tätä et­si­mi­sen ti­lan­net­ta kau­niis­ti: ”Sinä olet luo­nut mei­dät it­sel­le­si, ja le­vo­ton on sy­dä­mem­me, kun­nes se löy­tää le­von Si­nus­sa, Ju­ma­la.”

Pai­menp­sal­mi osoit­taa meil­le, mikä on ajal­lis­ten asi­oi­den ar­vo ver­rat­tu­na ian­kaik­ki­siin asi­oi­hin. Ajal­li­set asi­at ja ta­va­rat ovat tyys­tin ar­vot­to­mia, jos ver­taam­me nii­tä ian­kaik­ki­siin asi­oi­hin. Paa­va­li kir­joit­taa ko­rint­to­lai­sil­le: ”Em­me­kä me kiin­ni­tä kat­set­tam­me nä­ky­vään vaan nä­ky­mät­tö­mään, sil­lä nä­ky­vä kes­tää vain ai­kan­sa mut­ta nä­ky­mä­tön ikui­ses­ti” (2. Kor. 4:18). Hau­ta­jai­sis­sa jou­dum­me py­säh­ty­mään sen tee­man ää­rel­le, et­tä ker­ran kaik­ki täs­sä maa­il­mas­sa ole­va ka­to­aa. Me­kin ka­to­am­me ”kuin uni aa­mun tul­len” (Ps. 90:5). Hän, jol­la on läh­dön het­kel­lä Her­ra pai­me­ne­na, saa to­de­ta: mi­nul­ta ei puu­tu mi­tään, mi­nul­la on kaik­ki, mitä tar­vi­taan.