Han­nu Aho­pel­to

It­se­näi­syys­päi­vän kyn­nyk­sel­lä saat­taa mie­leen hii­piä pel­ko maa­il­mas­sa val­lit­se­van epä­va­kaan ti­lan­teen vuok­si. Saam­me­ko naut­tia rak­kaas­sa isän­maas­sam­me edel­leen pit­kään jat­ku­nut­ta rau­han ai­kaa?

Mo­nia mui­ta­kin pe­lo­nai­hei­ta voi ol­la: pel­ko toi­meen­tu­los­ta, työt­tö­myy­des­tä, kuo­le­mas­ta, omis­ta ja lä­heis­ten ih­mis­suh­teis­ta, ter­vey­den tai lä­hei­sen ih­mi­sen me­net­tä­mi­ses­tä. Jo­kin edel­lä mai­ni­tuis­ta ta­pauk­sis­ta on jo saat­ta­nut osu­a­kin koh­dal­le.

Raa­ma­tun sana loh­dut­taa pel­kää­vää ih­mis­tä: ”Älä pel­kää, pie­ni lau­ma­ni. Tei­dän Isän­ne on päät­tä­nyt an­taa teil­le val­ta­kun­nan.” (Luuk 12:32.)

Raa­mat­tu ke­hot­taa myös et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja Ju­ma­lan van­hurs­kas­ta tah­toa, min­kä jäl­keen ih­mi­sel­le on lu­vat­tu an­taa kaik­ki, mitä hän tar­vit­see.

Suu­rim­mas­ta pe­lon ai­hees­ta pu­hu­taan Raa­ma­tus­sa: ”Äl­kää pe­lät­kö nii­tä, jot­ka tap­pa­vat ruu­miin mut­ta ei­vät ky­ke­ne tap­pa­maan sie­lua. Pe­lät­kää sen si­jaan hän­tä, joka voi sekä sie­lun et­tä ruu­miin hu­kut­taa hel­vet­tiin.” (Matt. 10:28.)

Uu­si kirk­ko­vuo­si al­koi juu­ri ja odo­tam­me Va­pah­ta­jam­me syn­ty­mä­juh­laa. Juu­ri päät­ty­neen kirk­ko­vuo­den vii­meis­tä edel­li­sen sun­nun­tain teks­tit opas­ta­vat val­vo­maan. Vii­mei­nen sun­nun­tai oli tuo­mi­o­sun­nun­tai, Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den sun­nun­tai.

Tä­män­kin ad­ven­tin ai­ka­na, pel­ko­jem­me kes­kel­lä, mei­dän on hyvä muis­taa, et­tä maa­il­mas­sa ei ta­pah­du mi­tään Ju­ma­lan sal­li­mat­ta. Ei lä­hel­lä mei­tä ei­kä kau­em­pa­na.

Ju­ma­la val­mis­ti ih­mi­sil­le van­hurs­kau­den omas­sa Po­jas­saan, ja hän kut­suu edel­leen tä­män lah­ja­van­hurs­kau­den osal­li­suu­teen kaik­kia luo­mi­aan ih­mi­siä.

”Pois ih­mis­pel­ko hei­tä ja pel­kää Ju­ma­laa. Ken kul­kee Her­ran tei­tä, hä­nel­tä avun saa. Maa­il­man nyt­kin voit­taa vain us­ko Kris­tuk­seen, hän an­taa ar­mon koit­taa, tuo rau­han kan­sal­leen.” (VK 176:2.)