Las­se Ju­ti­la

Muis­tan opis­ke­lu­a­jal­ta­ni ta­pah­tu­man, jos­sa mi­nul­le konk­re­ti­soi­tui elä­män ra­jal­li­suus. Olin aja­mas­sa opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le­ni sa­ke­as­sa lu­mi­py­rys­sä. Ohi­tin edel­lä aja­vaa au­toa, kun yh­täk­kiä ha­vait­sin lu­mi­tuis­kun kes­kel­tä vas­taan tu­le­van re­kan va­lot. Eh­din juu­ri ja juu­ri pa­la­ta omal­le kais­tal­le­ni, ja vas­ta ti­lan­teen jäl­keen säi­käh­din, kun ta­ju­sin, mi­ten lä­hel­lä koh­ta­lo­kas­ta on­net­to­muut­ta olin ol­lut.

Tuo ta­pah­tu­ma sai mi­nut miet­ti­mään kuo­le­maa ja kuo­le­man jäl­keis­tä elä­mää. Tun­sin kuo­le­man­pel­koa, ja syn­nin­tun­to ajoi mi­nut et­si­mään kes­tä­vää rau­haa.

Daa­vid ker­too psal­mis­saan sii­tä tur­vas­ta, jo­hon voi luot­taa: ”Her­ra on mi­nun va­lo­ni ja apu­ni, ketä minä pel­käi­sin? Her­ra on mi­nun elä­mä­ni tur­va, ketä siis säik­kyi­sin?” (Ps. 27:1.)

Daa­vid jou­tui elä­män­sä ai­ka­na mon­ta ker­taa kuo­le­man­vaa­raan, pai­men­poi­ka­na suo­jel­les­saan lam­pai­ta pe­doil­ta, tais­tel­les­saan Gol­ja­tia vas­taan kak­sin­tais­te­lus­sa ja myö­hem­min pa­e­tes­saan ku­nin­gas Sau­lin vi­haa. Ju­ma­lan var­je­luk­seen tur­va­ten hän koh­ta­si pel­kää­mät­tä kuo­le­man­vaa­rat, ja Ju­ma­la var­je­li hän­tä.

Daa­vid koki elä­mäs­sään myös sen, mil­lais­ta oli elää il­man Ju­ma­lan an­ta­maa tur­vaa. Kun hän lan­ke­si huo­ruu­den ja mur­han syn­tei­hin, hän ka­dot­ti tuon tur­van. Hän ku­va­si tun­to­jaan lan­kee­muk­sen jäl­keen seu­raa­vin sa­noin: ”Niin kau­an kuin minä vai­ke­nin syn­nis­tä­ni, ruu­mii­ni riu­tui ja kuih­tui. – – Öin ja päi­vin kä­te­si pai­noi mi­nua ras­kaa­na.” (Ps. 32:3–4.)

Ih­mi­nen ei voi it­se aut­taa it­se­ään syn­nin hä­däs­sä. Ju­ma­la lä­het­ti Daa­vi­din luo us­ko­vai­sen Na­ta­nin, joka ju­lis­ti syn­te­jään ka­tu­val­le Daa­vi­dil­le ar­mo­tuo­mi­on: ”Her­ra va­paut­taa si­nut nyt täs­tä syn­nis­tä, ei­kä si­nun tar­vit­se kuol­la” (2. Sam. 12:13).

Daa­vid ku­vaa syn­nin­pääs­tön tuo­maa va­pau­tus­ta ja rie­mua: ”Sinä olet mi­nul­le tur­va­paik­ka, sinä var­je­let mi­nut vaa­ras­ta. Rie­mu­huu­dot ka­jah­ta­vat ym­pä­ril­lä­ni, kun sinä au­tat ja pe­las­tat.” (Ps. 32:7.)

Alus­sa ku­vaa­ma­ni lä­hel­tä piti -ti­lan­ne kir­kas­tui mi­nul­le myö­hem­min Ju­ma­lan joh­da­tuk­sek­si, joka he­rät­ti mi­nut paa­tu­muk­sen rau­has­ta et­si­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Ele­tyn elä­män syn­nit pai­noi­vat omaa­tun­toa ja ru­koi­lin lä­hes lak­kaa­mat­ta, et­tä Ju­ma­la an­tai­si mi­nun löy­tää maan­pääl­li­sen val­ta­kun­tan­sa.

Ju­ma­la kuu­li ru­kouk­se­ni, ja sain mel­ko pian tuon ta­pah­tu­man jäl­keen kuul­la us­ko­vai­sen tä­ti­ni ju­lis­ta­ma­na sa­man ar­mo­e­van­ke­liu­min, jon­ka Na­tan ju­lis­ti syn­te­jään ka­tu­val­le Daa­vi­dil­le. Mi­nul­le an­net­tiin kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Olen ko­ke­nut, mi­ten elä­vä us­ko an­taa rau­han ja kes­tä­vän tur­van. Enää ei tar­vit­se pe­lä­tä kuo­le­maa, sil­lä kuo­le­man­pel­ko on us­kon kaut­ta vaih­tu­nut tai­vas­toi­vok­si.

Voin to­de­ta apos­to­li Paa­va­lin sa­noin: ”Mi­nul­le elä­mä on Kris­tus ja kuo­le­ma on voit­to” (Fil. 1:21).