Jaak­ko Kal­ta­ka­ri

Eläm­me Poh­jo­lan kau­niin ke­sän ai­kaa. Ju­han­nus on meil­le odo­tet­tu sy­dän­ke­sän juh­la. Luon­to ym­pä­ril­läm­me ker­too Luo­jan ih­meis­tä. Kyl­mä tal­vi ja kaa­mo­sai­ka ovat pois­sa. Koti-Suo­mes­sa ko­em­me to­dek­si yöt­tö­män yön ih­meen. Voim­me to­de­ta, et­tä valo on voit­ta­nut pi­mey­den.

Luon­to on he­rän­nyt uu­teen elä­mään kyl­män tal­ven jäl­keen. Luo­ja on luo­nut ja luo edel­leen uut­ta. Täs­tä ker­too myös su­vi­vir­ren sa­nat: ”Taas lin­nut lau­lu­jan­sa vi­ser­tää kau­niis­ti. Myös ei­kö Her­ran kan­sa Luo­jaan­sa kiit­täi­si!” (VK 571:3.)

Saam­me ihail­la uu­den elä­män ih­met­tä myös, kun kat­se­lem­me vas­ta­syn­ty­nyt­tä las­ta. Us­ko­vai­si­na yh­dym­me sy­dä­mes­täm­me psal­min sa­noi­hin Ju­ma­lan luo­mis­työs­tä: ”Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä.” (Ps. 139:14.)

Luon­nos­sa ja ih­mi­sen elä­mäs­sä pu­hut­te­le­vat vas­ta­koh­dat, jot­ka Ju­ma­la, Luo­ja on sää­tä­nyt. ”Kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä, ai­kan­sa joka asi­al­la tai­vaan al­la. Ai­ka on syn­tyä ja ai­ka kuol­la.” (Saarn. 3:1–2.) Ju­ma­la on las­ke­nut tar­koin jo­kai­sen ih­mi­sen elä­män, sen kuu­kau­det ja päi­vät. Ju­ma­la on pan­nut ih­mi­sen elä­mäl­le ra­jan, jota hän ei voi ylit­tää. (Job 14:5.)

Ju­ma­lan luo­mal­la maa­il­mal­la on myös mää­rä­ai­kan­sa. Kris­tuk­sen tu­le­mi­ses­sa tai­vaat ja maa ka­to­a­vat, ja Ju­ma­la luo uu­det tai­vaat ja uu­den maan, jois­sa van­hurs­kaus asuu. Sil­loin luo­ma­kun­ta pää­see va­paak­si tur­me­luk­sen or­juu­des­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta il­mes­tyy kirk­kau­des­saan. (Ka­te­kis­mus, Kris­ti­nop­pi 110.)

Apos­to­li Pie­ta­ri kir­joit­taa: ”Mut­ta meil­lä on hä­nen lu­pauk­sen­sa, ja sii­hen luot­ta­en me odo­tam­me uu­sia tai­vai­ta ja uut­ta maa­ta, jois­sa van­hurs­kaus val­lit­see” (2. Piet. 3:13).

Us­kon lah­ja an­taa ih­mi­sel­le toi­von nä­kö­a­lan kuo­le­man var­jo­jen maas­sa. Us­koon kuu­luu kes­kei­se­nä ian­kaik­ki­sen elä­män lu­paus. Us­ko­vai­nen saa us­kon kaut­ta omis­taa Jee­suk­sen lu­pauk­sen: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun iki­nä kuo­le.” (Joh. 11:25–26.)

Ajal­li­nen elä­mä on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja. Us­ko­vai­nen tah­too elää niin, et­tä kaik­ki toi­min­ta koi­tui­si Ju­ma­lan kun­ni­ak­si ja lä­him­mäis­ten hy­väk­si. Jo­kai­nen on vas­tuus­sa elä­mäs­tään Luo­jal­leen.

Ih­mi­sen ajal­li­nen elä­mä on ra­jal­lis­ta. Ku­kaan meis­tä ei voi vält­tää kuo­le­maa ja hau­taa. Us­kon kaut­ta saam­me tur­val­li­ses­ti luot­taa Ju­ma­lan sa­naan. Kris­tuk­sen toi­sen tu­le­mi­sen päi­vä­nä kaik­ki, jot­ka le­pää­vät hau­dois­sa, kuu­le­vat Ju­ma­lan Po­jan ää­nen. Jo­kai­nen ih­mi­nen nou­see hau­das­taan – hy­vää teh­neet elä­män ylös­nou­se­muk­seen, pa­haa teh­neet tuo­mi­on ylös­nou­se­muk­seen. (Joh. 5:28–29.)

On tur­val­lis­ta elää us­ko­en Jee­suk­seen, Va­pah­ta­jaan. Hän on as­tu­nut ylös tai­vaa­seen ja lu­pauk­sen­sa mu­kaan val­mis­taa siel­lä si­jan jo­kai­sel­le us­ko­val­le. Kan­nat­taa evan­ke­liu­miin ja Ju­ma­lan sa­naan us­ko­en elää va­el­ta­van Ju­ma­lan kan­san rak­kau­des­sa. Kun us­kom­me syn­nit an­teek­si an­ne­tuik­si, on meil­lä sy­dä­mes­säm­me Ju­ma­lan rau­ha ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo.