Jaak­ko Kal­ta­ka­ri

Jo­kai­nen meis­tä tar­vit­see loh­du­tus­ta – eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun ra­kas lä­hei­nen on kuol­lut. Em­me odo­ta su­run kes­kel­lä lä­him­mäi­sil­tä mo­nia sa­no­ja. Riit­tä­vä osa­not­to su­ruun on läm­min kä­den­pu­ris­tus ja sa­nat: ”Ha­lu­an muis­taa si­nua.” Su­re­va odot­taa, et­tä hän­tä kuun­nel­laan su­run kes­kel­lä.

Muut­kin elä­män vas­toin­käy­mi­set tuo­vat mur­het­ta. Epä­on­nis­tu­mi­nen työs­sä tai opis­ke­lus­sa tuo su­rul­li­sen mie­len. Sil­loin on tär­ke­ää, et­tei jää taak­ko­jen al­la yk­sin. On tar­peen avau­tua jol­le­kin lä­hei­sel­le tai ys­tä­väl­le ja ker­toa, mikä miel­tä pai­naa. Lap­set ja nuo­ret voi­vat ker­toa huo­lis­taan ja taa­kois­taan van­hem­mil­le. He ym­mär­tä­vät ja ha­lu­a­vat aut­taa. Kuor­ma ke­ve­nee, kun sii­tä pu­huu.

Us­ko­ne­lä­mäs­sä jo­kai­nen tun­tee ilon li­säk­si myös su­rua ja kai­paa loh­du­tus­ta. Syn­ti tuo su­run si­sim­pään. Se saa oman­tun­non rau­hat­to­mak­si. Vaik­ka ha­lu­aa tais­tel­la syn­tiä vas­taan ja elää Ju­ma­lan tah­don mu­kaan, syn­ti kui­ten­kin tart­tuu.

Apos­to­li roh­kai­see ja ke­hot­taa: ”Pan­kaam­me pois kaik­ki mikä pai­naa ja syn­ti, joka niin hel­pos­ti kie­tou­tuu mei­hin” (Hepr. 12:1). Em­me jak­sa us­koa, jos omaa­tun­toa pai­na­vat an­teek­si­an­ta­mat­to­mat syn­nit.

Jee­sus on an­ta­nut kai­kil­le us­ko­vil­le Py­hän Hen­gen ja val­lan an­taa syn­te­jä an­teek­si (Joh. 20:22–23). Tä­hän an­teek­si­an­ta­muk­seen ha­lu­aa ai­na tur­vau­tua, kun syn­ti on tart­tu­nut.

Mi­hin Kris­tus tuo loh­du­tus­ta? Apos­to­li Paa­va­li vas­taa: ah­din­koi­hin ja kär­si­myk­siin. (2. Kor. 1:4, 6). Jee­sus it­se kär­si ja kuo­li ris­tin­puus­sa so­vit­ta­es­saan koko ih­mis­kun­nan syn­nit.

Jee­suk­seen us­ko­vien elä­mään kuu­luu myös kär­si­mys­tä ja ah­din­koa. Paa­va­li ja muut apos­to­lit ko­ki­vat us­kon­sa täh­den maa­il­man ta­hol­ta pilk­kaa, hä­väis­tys­tä ja jopa ruu­miil­lis­ta kär­si­mys­tä. Useim­mat apos­to­lit kuo­li­vat mart­tyy­rei­na us­kon­sa täh­den.

Us­kon lah­jan pe­ru­so­le­mus on kui­ten­kin ilo ja rau­ha.

Jee­sus pu­huu kai­kil­le hä­neen us­ko­vil­le: ”Jos joku tah­too kul­kea mi­nun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon joka päi­vä ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua” (Luuk. 9:23). Se on elä­mis­tä us­kon kuu­li­ai­suu­des­sa Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan.

Us­ko­vai­nen ha­lu­aa evan­ke­liu­miin us­ko­en tais­tel­la syn­nin hou­ku­tuk­sia vas­taan. Hyvä Pai­men, Jee­sus, joh­dat­taa jo­kais­ta hän­tä seu­raa­vaa tur­val­li­ses­ti lau­mas­saan, hä­nen seu­ra­kun­nas­saan.

Ju­ma­lan lap­si ha­lu­aa tu­kea tois­ta us­kos­sa. Ju­ma­la ”roh­kai­see mei­tä kai­kis­sa ah­din­gois­sam­me, niin et­tä me hä­nel­tä saa­mam­me loh­du­tuk­sen voi­mal­la jak­sam­me loh­dut­taa mui­ta ah­din­gos­sa ole­via” (2. Kor. 1:4).