Ris­to Ala­kärp­pä

Jos omis­taa kir­sik­ka­puun ja ha­lu­aa saa­da run­saan sa­don, on vii­sas­ta jät­tää kir­si­kan­ku­kat ja kyp­sy­vät he­del­mät rau­haan. Ku­kis­ta ei kan­na­ta pyyh­kiä pö­ly­jä ei­kä kyp­sy­viin he­del­miin pis­tää suo­raan ra­vin­tei­ta. Jos näin toi­mi­sim­me, sato saat­tai­si jää­dä kyp­sy­mät­tä. Kir­sik­ka­puun hoi­to kä­vi­si myös ää­rim­mäi­sen ras­kaak­si.

Kir­si­kat kyl­lä kyp­sy­vät, kun mal­tam­me pääs­tää omat kä­tem­me niis­tä ir­ti. It­se puu­ta sen si­jaan on hyvä var­jel­la luot­ta­en, et­tä Ju­ma­la an­taa au­rin­kon­sa ja sa­teen­sa ajal­laan – ja hyvä puu hy­vät he­del­män­sä (Matt. 12:33).

Jaa­ko­bin kir­jees­sä kes­tä­vyys näh­dään ko­e­tuk­ses­ta sel­vin­neen us­kon he­del­mä­nä (Jaak. 1:2–6). Myös Paa­va­li nä­kee kes­tä­vyy­teen lä­hei­ses­ti liit­ty­vän kär­si­väl­li­syy­den Hen­gen he­del­mä­nä (Gal. 5:22). Hä­nen mu­kaan­sa it­se tai­vaal­li­nen rak­kaus on kär­si­väl­li­nen (1. Kor. 13:4).

Jot­ta sai­sim­me Ju­ma­lan lah­ja­na iloi­ta us­kon kes­tä­vyy­des­tä ja kär­si­väl­li­syy­des­tä, mei­dän sy­dä­mem­me tar­vit­see var­jel­tua us­kon­van­hurs­kau­des­sa. Us­kon lah­jan kaut­ta me ok­si­na py­sym­me elos­sa ja yh­tey­des­sä it­se vii­ni­puu­hun, joka on Kris­tus (Joh. 15:1–2).

Hän yh­dis­tää us­ko­vai­set toi­siin­sa ja vai­kut­taa ar­mos­saan kai­ken, myös kes­tä­vyy­den ja kär­si­väl­li­syy­den. Ne vah­vis­tu­vat, kun saam­me us­kos­sa pi­tää sitä pe­las­tuk­se­nam­me, et­tä Her­ra it­se on kär­si­väl­li­nen (2. Piet. 3:15).

Kes­tä­vyyt­tä ja kär­si­väl­li­syyt­tä voi kat­soa myös luon­nol­li­se­na ih­mi­sen ke­hit­ty­vä­nä omi­nai­suu­te­na. Täl­lai­si­na in­hi­mil­li­si­nä hy­vei­nä ne esiin­ty­vät us­kos­ta riip­pu­mat­ta hy­vän elä­män ja ai­kui­suu­den si­säl­löis­sä. Niis­sä voim­me it­se ku­kin rau­has­sa ke­hit­tyä ja kas­vaa.

Ai­kam­me mer­kit­tä­vim­piä kult­tuu­ri­muu­tok­sia on ol­lut in­ter­net. Sen hei­jas­te­vai­ku­tuk­set lä­päi­se­vät koko vä­es­tön niin hy­väs­sä kuin pa­has­sa. Yk­si haas­teel­li­sim­pia vai­ku­tuk­sia on se, et­tä jopa re­aa­li­maa­il­man lem­peä hi­taus, ajan ja pai­kan ra­joit­teet, saat­ta­vat teh­dä klik­kaa­mi­seen tot­tu­neen mie­lem­me kär­si­mät­tö­mäk­si.

Tar­vit­sem­me mo­nien ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä kes­tä­vyyt­tä ja kär­si­väl­li­syyt­tä niin us­kos­sa kuin elä­mäs­sä. Näi­hin lah­joi­hin saam­me juur­tua Ju­ma­lan ar­mo­hoi­dos­sa hä­nen val­ta­kun­nas­saan ja elä­män it­sen­sä kou­lus­sa.

Kun Ju­ma­la on kans­sam­me, myös ko­et­te­le­muk­siin kät­key­tyy siu­naus. Us­kon ja elä­män lah­ja­luon­ne kir­kas­tu­vat. Ih­mi­nen pie­ne­nee ih­mi­sen ko­koi­sek­si ja Ju­ma­la suu­re­nee kai­ken yl­lä­pi­tä­jäk­si. Vai­kei­na­kin päi­vi­nä ar­mos­ta au­tu­aal­la on sit­ten­kin hyvä osa. ”Si­nun tai­vaal­le­si ko­ho­aa aa­mun­koi, Her­ran kirk­kaus hoh­taa si­nun yl­lä­si” (Jes. 60:2).