Jari Kol­mo­nen

Mitä nöy­ryys oi­ke­as­taan on? Sa­na­kir­ja­mää­ri­tel­mä nöy­räl­le kuu­luu: ”Hen­ki­lö, joka on vaa­ti­ma­ton ei­kä yl­pei­le.”

Mie­li­ku­vas­sa­ni nöy­rän ih­mi­sen kat­se on suun­nat­tu ala­viis­toon. Yl­pe­äs­tä ih­mi­ses­tä sa­no­taan, et­tä hä­nel­lä on nenä pys­tys­sä ja hän kat­se­lee mui­ta pit­kin ne­nän­vart­taan. Nöy­rä ih­mi­nen ei ku­vit­te­le it­ses­tään lii­ko­ja, vaan nä­kee ym­pä­ris­tön ja olo­suh­tei­den vai­ku­tuk­sen on­nis­tu­mi­siin­sa. Nöy­rä ih­mi­nen tun­tee kii­tol­li­suut­ta siu­nauk­ses­ta, jon­ka on saa­nut osak­seen.

Kou­lu­lai­set ovat hil­jen­ty­neet kuun­te­le­maan kou­lun ad­vent­ti­kirk­koa. Kirk­koon on tuo­tu van­ha kou­lu­tau­lu, jos­sa on kuva Jee­suk­ses­ta rat­sas­ta­mas­sa aa­sil­la. Pie­ni eka­luok­ka­lai­nen miet­tii hil­jaa mie­les­sään, mik­si Jee­sus rat­sas­taa nuo­rel­la aa­sil­la. Kir­kos­sa hä­nel­le ker­ro­taan: Jee­sus rat­sas­ti vaa­ti­mat­to­mas­ti aa­sil­la, kos­ka hän oli ih­mi­sil­le esi­ku­va nöy­ryy­des­tä.

Tu­le­va­na sun­nun­tai­na py­säh­dym­me tär­ke­än tee­man ää­rel­le, päi­vän ot­sik­ko­na ni­mit­täin on Kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Päi­vän psal­mi muis­tut­taa mei­tä nöy­ryy­des­tä: ”Nöy­rät sinä pe­las­tat, mut­ta yl­pei­den kat­seen pai­nat alas” (Ps.18:28). Ju­ma­la pe­las­taa nöy­rät. Psal­min kir­joit­ta­ja tar­koit­taa täl­lä, et­tä Ju­ma­la pe­las­taa hei­dät, jot­ka jou­tu­vat hä­nen edes­sään to­te­a­maan, et­tä mi­nul­la ei ole mi­tään muu­ta tuo­ta­vaa Ju­ma­lal­le kuin syn­ti­syy­te­ni.

Ih­mi­sel­lä saat­taa in­hi­mil­li­syy­ten­sä vuok­si ol­la lii­kaa­kin it­se­var­muut­ta ja yl­peyt­tä. Hän saat­taa läh­teä suo­rit­ta­maan jo­tain teh­tä­vää lii­an suu­ril­la ta­voit­teil­la ja lii­an var­ma­na it­ses­tään. Epä­on­nis­tu­mi­sen jäl­keen on pak­ko nöyr­tyä, jos ha­lu­aa yli­pää­tään saa­da mi­tään ai­kaan. Sa­nan­las­kuis­sa sa­no­taan: ”Yl­peys käy lan­kee­muk­sen edel­lä” (Sa­nanl. 16:18).

Jee­sus oli nöy­rä, ja hän myös ke­hot­ti mui­ta nöy­ryy­teen. Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen kah­des­ta eri­lai­ses­ta ru­koi­li­jas­ta, fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta. Fa­ri­seus meni temp­pe­liin, aset­tui sei­so­maan pai­kal­leen ja kiit­ti sii­tä, et­tä ei ol­lut kuin muut ih­mi­set, syn­ti­set. Pub­li­kaa­ni sei­soi ta­em­pa­na, ei toh­ti­nut edes kat­set­taan nos­taa, vaan löi rin­taan­sa ja ru­koi­li: ”Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen.”

Jee­sus se­lit­ti ver­taus­taan: pub­li­kaa­ni läh­ti ko­tiin hurs­kaam­pa­na kuin fa­ri­seus (Luuk.18:9–14). Jee­suk­sen aja­tus on ver­tauk­ses­sa sama kuin en­si sun­nun­tain psal­mis­sa: ”Nöy­rät sinä pe­las­tat, mut­ta yl­pei­den kat­seen pai­nat alas.”

Ih­mi­sel­lä ei ole Ju­ma­lan edes­sä va­raa ol­la yl­peä. Hel­pos­ti hän al­kaa kui­ten­kin ali­ar­vi­oi­da Ju­ma­laa ja hä­nen val­taan­sa. Kun ih­mis­tä kut­su­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, kut­sul­le on hyvä ol­la nöy­rä, sil­lä palk­kio on suu­ri. Ker­ran koit­taa se päi­vä, jol­loin nöyr­ty­mään jou­tu­vat he­kin, jot­ka ovat täs­sä ajas­sa suu­rel­la it­se­var­muu­del­la Ju­ma­lan hy­län­neet.

Us­ko­mal­la evan­ke­liu­min ih­mi­nen pe­las­tuu ka­do­tuk­sel­ta. Evan­ke­liu­miin on hyvä tur­va­ta, se opet­taa nöy­ryyt­tä ja kii­tol­li­suut­ta. Nöy­ryyt­tä voi myös ru­koil­la.

In­hi­mil­li­nen luon­to ei hel­pos­ti nöy­ryy­teen tai­vu, mut­ta sik­si jo­kai­nen saa ru­koil­la ku­ten vir­si­ru­noi­li­ja Gus­taf Ål­lon: ”Sy­dän nöy­rä, tyy­ty­väi­nen, Her­ra, mi­nuun ai­na luo, maa­il­ma kun pet­tä­väi­nen mur­het­ta ja tus­kaa tuo. Mi­nut vii­mein suo­jaa­si kan­na rie­mun­maa­ha­si, jos­sa lau­laa voi­tos­tan­sa uut­ta virt­tä Her­ran kan­sa.” (VK 384: 6.)