Mika Aik­ki­la

Olem­me saa­neet elää pää­si­äi­sen suur­ta juh­la-ai­kaa. Pää­si­äi­se­nä muis­te­lem­me Ju­ma­lan ää­re­tön­tä rak­kaut­ta ja ar­moa mei­tä syn­ti­siä ih­mi­siä koh­taan. Rak­kau­des­saan Ju­ma­la an­toi ai­no­an poi­kan­sa syn­tyä maan pääl­le elä­mään ih­mi­se­nä ja täyt­tä­mään Ju­ma­lan suu­ren pe­las­tus­suun­ni­tel­man. En­sim­mäi­sen ih­mis­pa­rin lan­kee­mus oli suis­ta­nut ih­mi­sen kuo­le­man al­le, pois Ju­ma­lan yh­tey­des­tä. Tä­män yh­tey­den Jee­sus kor­ja­si pää­si­äi­se­nä, kun hän kuo­li mei­dän syn­tiem­me täh­den, vuo­dat­ti ve­ren­sä, jot­ta meil­lä oli­si pe­las­tus. Ylös­nou­se­muk­sel­laan Jee­sus voit­ti myös kuo­le­man val­lan.

Kun Ju­ma­la on mei­tä näin pal­jon ra­kas­ta­nut, ha­lu­am­me ol­la kuu­li­ai­sia hä­nen sa­nal­leen: ”Mei­dän tu­lee us­koa hä­nen Poi­kaan­sa Jee­suk­seen Kris­tuk­seen ja ra­kas­taa toi­nen tois­tam­me, niin kuin hän on mei­tä käs­ke­nyt” (1. Joh. 3:23).

Jo­han­nes ke­hot­taa kir­jees­sään: ”Lap­se­ni, äl­kääm­me ra­kas­ta­ko sa­noin ja pu­hees­sa, vaan te­oin ja to­tuu­des­sa” (1. Joh. 3:18). Jo­han­nes ke­hot­taa osoit­ta­maan rak­kaut­ta käy­tän­nös­sä. Kaik­ki hyvä tu­lee Ju­ma­lal­ta, myös kaik­ki maal­li­nen.

Jos lä­hei­sel­tä puut­tuu jo­tain, em­me sul­je sil­tä sy­dän­täm­me. Kes­ki­näi­nen rak­kaus kuu­luu ar­jen ti­lan­tei­siin. Rak­kaus pa­nee ja­ka­maan Ju­ma­lal­ta saa­tua lah­jaa puut­tees­sa ole­van hy­väk­si (1. Joh. 3: 17–18).

Rak­kaus on Hen­gen he­del­mä. Ko­rint­to­lais­kir­jees­sä Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä rak­kaus ei iloit­se vää­ryy­des­tä vaan to­tuu­den voit­ta­es­sa (1. Kor. 13:6). Rak­kaus on myös kär­si­väl­li­nen, ar­mol­li­nen ja an­teek­si­an­ta­va. Rak­kau­del­la an­ne­tut neu­vot kan­ta­vat mei­tä elä­mäs­sä yli vai­kei­den het­kien ja va­lin­ta­ti­lan­tei­den. Ys­tä­vien tuki ja rin­nal­la kul­ke­mi­nen aut­ta­vat myös elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa.

Suu­rin­ta rak­kaut­ta tääl­lä maan pääl­lä on se, et­tä syn­tiin jou­tu­nut­ta us­kon­vel­jeä tai -si­sar­ta au­te­taan syn­nin al­ta va­pau­teen, et­tei hän me­net­täi­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suut­ta ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­voa. Sitä var­ten ylös­nous­sut Jee­sus an­toi omil­leen Py­hän Hen­gen val­tuu­det ju­lis­taa syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­mia. Kun us­koo syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, saa ol­la suu­rim­man rak­kau­den osal­li­suu­des­sa ja pe­rii ker­ran tai­vaan kun­ni­an.