Ola­vi Val­li­vaa­ra

Psal­min­kir­joit­ta­ja neu­voo ja roh­kai­see nii­tä, jot­ka ma­sen­tu­vat ju­ma­lat­to­mien me­nes­tyk­ses­tä, tur­vau­tu­maan yk­sin Her­raan. Vää­rin­te­ki­jöi­den ka­deh­ti­mi­ses­ta va­roi­te­taan, sil­lä heil­lä ei ole tu­le­vai­suut­ta: “He kuih­tu­vat het­kes­sä kuin ruo­ho ja la­kas­tu­vat kuin ke­don veh­reys” (Ps. 37:2).

Ny­ky­suo­men sa­na­kir­jan mu­kaan ka­teus liit­tyy ih­mi­seen, joka ei suo toi­sel­le hy­vää ja ha­lu­aa it­sel­leen hy­vän, joka toi­sel­la on. Ka­teus on mie­len­ti­la, joka mer­kit­see toi­sen pa­rem­muu­den, me­nes­tyk­sen, rik­kau­den tai muun sel­lai­sen ai­heut­ta­maa vi­han, alem­muu­den, mi­tät­tö­myy­den, ky­ke­ne­mät­tö­myy­den ja syyl­li­syy­den tun­net­ta. Raa­ma­tus­sa ka­teus on syn­ti, joka mai­ni­taan li­han te­ko­na Paa­va­lin lu­et­te­le­mien eri­lais­ten syn­tien jou­kos­sa (Gal. 5:20).

Ka­teu­den syn­ti ei ol­lut vain van­han lii­ton ih­mis­tä lä­hel­lä. Ei­kö se ole mei­tä jo­kais­ta lä­hel­lä? Ar­ki­päi­vän asia ei tar­vit­se ol­la suu­ri­kaan, kun mi­nä­kin tun­nen ka­teut­ta. Kun ys­tä­vä ker­too iloi­se­na vaik­ka­pa ku­lu­neen vuo­den säh­kön ku­lu­tuk­ses­ta, kuin­ka he ovat pys­ty­neet uu­sil­la toi­men­pi­teil­lä sääs­tä­mään säh­köä ja sa­mal­la sel­vää ra­haa, niin ei­kö iloon yh­ty­mi­sen si­jas­ta tu­le­kin ka­teel­li­nen mie­li? “Mi­nul­le­han ja meil­le tuo oli­si pi­tä­nyt ta­pah­tua.”

Vaik­ka ka­teus käy mie­len ja aja­tuk­sen ta­sol­la, saa ol­la valp­paa­na, et­tem­me lan­kea syn­nin te­koi­hin. Syn­ti vaa­nii ih­mis­tä, mut­ta Ju­ma­la opas­taa us­ko­vais­ta ih­mis­tä pi­tä­mään sen ku­ris­sa (1. Moos. 4:7).

Psal­min­kir­joit­ta­ja neu­voo, et­tei kan­na­ta ka­deh­tia sitä, joka me­nes­tyy elä­mäs­sään ja sitä, jon­ka kaik­ki ”juo­net on­nis­tu­vat”. Ka­teut­ta tun­ties­sa pi­tää malt­taa mie­len­sä ja hil­li­tä vi­haa. ”Älä kii­vas­tu, se joh­taa vain pa­haan. Vää­rin­te­ki­jän palk­ka on tuho, mut­ta Her­raan luot­ta­va saa pe­riä maan” (Ps. 37:8). Sama psal­mi sa­noo kau­niis­ti Her­raan luot­ta­val­le ih­mi­sel­le: “Saat naut­tia Her­ran hy­vyyt­tä, hän an­taa si­nul­le, mitä sy­dä­me­si toi­voo” (Ps. 37:4).

Mart­ti Lut­her ylis­tää Jee­suk­sen äi­tiä Ma­ri­aa. Ma­ria luot­ti Kaa­naan häis­sä Jee­suk­seen il­moit­ta­mal­la hä­nel­le: “Heil­lä ei ole vii­niä.” Täs­sä luot­ta­muk­ses­sa hän jät­ti asi­an Kris­tuk­sen hy­vyy­den va­raan.

Kris­tuk­sen äi­ti oh­jaa pal­ve­li­jat luo­tan­sa Kris­tuk­sen tykö; hän ei sano: “Mitä minä teil­le sa­non, se teh­kää!”, vaan: “Mitä hän teil­le sa­noo, se teh­kää!” Ma­ria odot­ti ää­ne­ti Her­ran edes­sä apua. Jos se ei tule en­nen hää­a­te­ri­aa, niin se tu­lee ate­ri­an jäl­keen. Ma­ri­an hil­jai­nen ru­kous ja luot­ta­mus ar­mol­li­seen Her­raan kuul­tiin.

Ju­ma­la kuu­lee mei­dän­kin pyyn­töm­me ja ar­mah­taa mei­tä kai­kel­ta pa­hal­ta. Hän an­taa val­ta­kun­nas­taan kuu­lua epä­on­nis­tu­neel­le ja syn­tiin jou­tu­neel­le evan­ke­liu­min su­loi­sen ää­nen: kaik­ki syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.

Lut­her opet­taa: ”Tuo Ma­ri­an sana: “Mitä hän teil­le sa­noo, se teh­kää!” on siis ja ol­koon koko kris­ti­kun­nan jo­ka­päi­väi­se­nä tun­nus­sa­na­na; sil­lä ku­moon kaa­det­ta­koon kaik­ki ih­mi­sop­pi ja kaik­ki se, mikä ei to­den pe­räs­tä ole Kris­tuk­sen sa­naa.”