Jaak­ko Kal­ta­ka­ri

Ih­mi­nen elää kuo­le­man var­jon maas­sa. Yh­tä var­maa kuin on syn­ty­mä, on myös kuo­le­ma. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen kuo­le­ma on tul­lut jo­kai­sen Ju­ma­lan luo­man ih­mi­sen osak­si.

Ju­ma­la rak­kau­des­saan syn­tiin lan­gen­nei­ta koh­taan lä­het­ti oman ai­no­an Poi­kan­sa maa­il­maan. Jee­sus syn­nit­tö­mä­nä ih­mi­se­nä eli vir­heet­tö­män elä­män. Hän kär­si ja kuo­li kaik­kien ih­mis­ten syn­tien täh­den, so­vit­ti kaik­kien ih­mis­ten syn­nit. Ylös­nou­se­muk­sel­laan kuol­leis­ta Va­pah­ta­jam­me ava­si jo­kai­sel­le hä­neen us­ko­val­le tien ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Jee­suk­sen uh­ri­kuo­le­man ja ylös­nou­se­muk­sen täh­den ih­mi­nen saa us­kon kaut­ta omis­taa jo tääl­lä ajas­sa ian­kaik­ki­sen elä­män toi­von. Se mer­kit­see sitä, et­tei Kris­tuk­seen us­ko­van elä­mä pää­ty ajal­li­seen kuo­le­maan. Jee­sus it­se sa­noo evan­ke­liu­mis­sa: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le.” (Joh. 11:25–26.)

Apos­to­li kir­joit­taa kris­til­li­ses­tä toi­vos­ta: ”Me rie­muit­sem­me sii­tä toi­vos­ta, et­tä pää­sem­me kirk­kau­teen. Ei­kä toi­vo ole tur­ha, sil­lä Ju­ma­la on vuo­dat­ta­nut rak­kau­ten­sa mei­dän sy­dä­miim­me an­ta­mal­la meil­le Py­hän Hen­gen.” (Room. 5:3, 5.)

Us­ko­va ih­mi­nen tun­tee omas­sa elä­mäs­sään usein epäi­lyk­siä. Nii­tä voi­vat ai­heut­taa ar­jen huo­let, työn pai­ne, sai­raus sekä muut us­koa ja elä­mää kuor­mit­ta­vat asi­at. Epäi­lyk­siin voi liit­tyä myös ky­sy­mys omas­ta us­kos­ta: olen­ko vie­lä us­ko­vien rak­kau­des­sa ja Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan us­ko­mas­sa?

Niin us­ko kuin kris­tit­ty­jen rak­kaus vah­vis­tu­vat Sa­nan kuu­los­sa. Epäi­lyk­set häl­ve­ne­vät. Myös vie­rai­lut tois­ten us­ko­vais­ten ko­deis­sa voi­vat vah­vis­taa us­koa ja rak­kaut­ta.

Van­han tes­ta­men­tin ajan Ju­ma­lan kan­sa koki myös huo­lia ja epäi­lyk­siä elä­mäs­sä ja us­kos­sa. Psal­min kir­joit­ta­ja huo­kaa Ju­ma­lan puo­leen: ”Älä kät­ke mi­nul­ta kas­vo­ja­si, kun olen ah­din­gos­sa. Kal­lis­ta kor­va­si mi­nun puo­lee­ni! Kun huu­dan si­nua avuk­si, älä vii­vy­tä vas­taus­ta­si.” (Ps. 102:3.)

Ju­ma­la kuu­li psal­mi­kir­joit­ta­jan ja hä­nen kan­san­sa ru­kouk­set. Hän kuu­lee tä­män­kin ajan ih­mi­sen pyyn­nöt ja huo­let. Ju­ma­lan vas­taus van­han tes­ta­men­tin kan­sal­le on tä­nään­kin voi­mas­sa. Se on sa­no­ma myös tä­män ajan kris­ti­tyil­le: ”Hän [Her­ra] kuu­lee van­kien vai­ker­ruk­sen, hän va­paut­taa kuo­le­man omat” (Ps. 102:21).

Ju­ma­lan loh­dul­li­nen ja toi­voa he­rät­tä­vä vas­taus kan­sal­leen aut­toi pak­ko­siir­to­lai­suu­den ajan us­ko­via kat­so­maan toi­veik­kaas­ti tu­le­vai­suu­teen. Ju­ma­lan lu­pauk­set to­teu­tui­vat.

Tä­män­kin ajan ih­mi­set voi­vat rau­hat­to­man maa­il­man ajan kes­kel­lä tur­val­li­ses­ti heit­tää huo­let ja mur­heet Ju­ma­lan, rak­kaan tai­vaal­li­sen Isän kan­net­ta­vak­si. Hän pi­tää ai­van jo­kai­ses­ta huo­len. Al­ka­nee­na uu­te­na vuo­te­na saa­daan ru­koil­la Ju­ma­lal­ta, kan­so­jen kait­si­jal­ta, rau­haa maa­il­maan.

Us­ko­vai­set odot­ta­vat Kris­tuk­sen toi­sen tu­le­mi­sen päi­vää. Ajal­li­sia teh­tä­viä saa hoi­taa va­loi­sin ja iloi­sin mie­lin. Us­kon pää­mää­rä on ian­kaik­ki­nen elä­mä. Se siin­tää edes­sä, kun tah­too säi­lyt­tää us­kon ja hy­vän oman­tun­non.