Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Noin nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten sain toi­mee­ni liit­ty­en teh­tä­vän on­ni­tel­la eräs­tä van­hus­ta, joka kuu­lui elä­väs­tä kris­til­li­syy­des­tä vuo­si­kym­me­niä sit­ten ir­tau­tu­nee­seen eri­seu­raan ja oli hei­dän saar­naa­ji­aan. Kah­vi­pöy­dän ää­res­sä kuu­lin, kuin­ka on­ni­tel­ta­va vas­ta­si erää­seen on­nit­te­lu­pu­hee­seen. Sii­nä hän lai­na­si pit­käs­ti Raa­mat­tua ja Lut­he­ria.

Tuos­ta jäi mie­lee­ni, et­ten huo­man­nut yh­tään koh­taa, jon­ka oli­sin ym­mär­tä­nyt toi­sin kuin pu­hu­ja. Mik­si em­me käy­neet paik­ka­kun­nal­la sa­mois­sa seu­rois­sa, vaik­ka äk­kiä näyt­ti jo­ten­kin, et­tä us­koi­sim­me sa­mal­la ta­val­la?

Nyt vart­tu­nee­na olen löy­tä­nyt asi­al­le pe­rus­teet Raa­ma­tus­ta sekä Lut­he­rin se­lit­tä­mäs­tä us­kon­tun­nus­tuk­sen kol­man­nen us­kon­koh­dan se­li­tyk­ses­tä. Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä ”on vain yk­si ruu­mis ja yk­si Hen­ki, niin kuin myös se toi­vo, jo­hon tei­dät on kut­sut­tu, on yk­si” (Ef. 4:4).

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­her avaa seu­ra­kun­nan tun­to­merk­ke­jä: ”Minä us­kon, et­tä maan pääl­lä on pie­ni pyhä jouk­ko ja yh­tei­sö, joka koos­tuu pel­kis­tä py­his­tä ih­mi­sis­tä. Sil­lä on yk­si pää, Kris­tus, ja Pyhä Hen­ki on kut­su­nut sen kool­le. Sil­lä on yk­si us­ko, yk­si mie­li ja ym­mär­rys. Sil­lä on mo­nen­lai­sia ar­mo­lah­jo­ja, mut­ta se on yk­si­mie­li­nen rak­kau­des­sa, puo­lu­ei­ta ei sii­nä ole ei­kä ha­jaan­nus­ta.” (Lu­te­ri­lai­set tun­nus­tus­kir­jat, Us­kon­tun­nus­tus, Kol­mas us­kon­koh­ta.)

Ju­ma­lan pyhä sana on oh­je, jon­ka mu­kaan op­pia ja ope­tus­ta ar­vi­oi­daan. Sii­nä tar­vi­taan kui­ten­kin ju­ma­luu­den kol­mas per­soo­na, Pyhä Hen­ki, joka yk­sin voi ava­ta kir­joi­tuk­sia.

Paa­va­li avaa ko­rint­to­lai­sil­le uu­den lii­ton kirk­kaut­ta, jos­sa Py­hän Hen­gen saa­neet ih­mi­set ovat Kris­tuk­sen kir­je, joka on kir­joi­tet­tu ”elä­vän Ju­ma­lan Hen­gel­lä” (2. Kor. 3:3). Uut­ta liit­toa ei hal­lit­se kir­jain, vaan Hen­ki (2. Kor 3:6). Il­mes­tys­kir­jas­sa to­de­taan, et­tä ”jol­la on kor­va, se kuul­koon, mitä Hen­ki seu­ra­kun­nil­le sa­noo” (Ilm. 2:7).

Niin ka­rul­ta kuin se in­hi­mil­li­ses­ti tun­tuu­kin, Ju­ma­lan py­hään sa­naan pe­rus­tu­en ja Hen­gen sil­min kat­sel­len ei Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta voi ol­la kah­tia ja­et­tu, kiis­te­le­vä jouk­ko.

Näin vuo­si­kym­me­niä tuon poh­din­ta­ni jäl­keen olen ym­mär­tä­nyt, et­tä mo­nis­ta opin yh­den­kal­tai­suuk­sis­ta huo­li­mat­ta tuo alus­sa ku­vaa­ma­ni kah­den jou­kon ero on Ju­ma­lan sa­nas­sa ku­vat­tu. Eri­seu­ras­sa ei ole Ju­ma­lan Py­hää Hen­keä (ks. Juud. 1:19).

Apos­to­li Juu­da roh­kai­see kaik­kia us­ko­via: ”Rak­kaat ys­tä­vät, ra­ken­ta­kaa te edel­leen elä­mään­ne py­him­män us­kon­ne pe­rus­tal­le, Py­häs­sä Hen­ges­sä ru­koil­len” (Juud. 1:20).

Ju­ma­lan voi­ma var­je­lee Py­hän Hen­gen kaut­ta jo­kai­se­na päi­vä­nä hä­nen lau­mas­taan ek­sy­mi­sel­tä ja on voi­mal­li­nen joh­ta­maan ek­sy­neet ta­kai­sin yh­teen jouk­koon.