Ilk­ka Ma­ju­ri

”Minä it­se ha­lu­an va­li­ta ys­tä­väni, tuon kans­sa en vä­lit­täi­si ol­la.” ”Toi­vot­ta­vas­ti tuo toi­nen mar­ja­mies ei löy­dä tätä mar­ja-apa­jaa­ni.” ”Saa­vu­te­tuis­ta eduis­ta em­me luo­vu.” Ih­mis­mie­les­tä nou­see jat­ku­vas­ti sel­lais­ta, mikä ei ole Kris­tuk­sen miel­tä.

Paa­va­li lu­et­te­lee Kris­tuk­sen mie­len vas­tai­sia li­han ai­kaan­saan­nok­sia: ”Nii­tä ovat si­veet­tö­myys, saas­tai­suus, irs­taus, epä­ju­ma­lien pal­ve­le­mi­nen, noi­tuus, vi­ha­mie­li­syys, rii­dat, kiih­koi­lu, juo­nit­te­lu, eri­pu­rai­suus, lah­ko­lai­suus, ka­teus, juo­min­git, re­mu­a­mi­nen ja muu sel­lai­nen” (Room. 8:19–20). Ih­mis­mie­len mu­kai­nen pa­huu­den kier­re on lo­pu­ton. Se on kaik­kea sitä, mikä joh­taa Ju­ma­las­ta eroon.

”Ol­koon teil­lä­kin sel­lai­nen mie­li kuin Kris­tuk­sel­la oli” (Fil. 2:5). Kris­tus opet­taa kai­kes­sa kuu­li­ai­suu­teen Ju­ma­lan tah­dol­le. Kris­tus opet­taa kai­kes­sa mie­len­sä mu­kai­seen elä­mään.

”Kris­tus oli täyn­nä kä­sit­tä­mät­tö­män suur­ta ar­moa ja to­tuut­ta. Hen­gen he­del­mää taas ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus.” (Gal. 5:22.) Nämä he­del­mät tu­le­vat siis it­se Kris­tuk­ses­ta, Kris­tus-puun run­gos­ta. Tämä puu kan­taa he­del­mää las­ten­sa eli ok­sien­sa kaut­ta. Her­ran pel­ko on sitä, et­tei ha­lua Ju­ma­lan rak­kau­des­ta eroon.

Kris­tus osoit­ti suu­rin­ta rak­kaut­ta kaik­kia syn­ti­siä koh­taan. Hän luo­pui oi­keu­des­taan ol­la Ju­ma­lan ase­mas­sa ja ot­ti alim­man pal­ve­li­jan osan. Hän oli kuu­li­ai­nen ai­na hal­vim­paan ris­tin­kuo­le­maan as­ti. Syn­tien so­vi­tus ta­pah­tui Ju­ma­lan sa­la­tun vii­sau­den vuok­si näin al­hai­ses­sa uh­ri­kuo­le­mas­sa. Tä­män vuok­si Kris­tus ko­ro­tet­tiin yli kai­ken.

Hä­nen ylös­nou­se­muk­ses­saan on toi­vo. Kris­tuk­sel­la on huo­li jo­kai­sen sie­lus­ta. Tär­kein teh­tä­väm­me on tar­jo­ta täy­del­lis­tä pe­las­tus­ta.

Kris­tuk­sen miel­tä tar­vi­taan myös lä­hes­tyt­tä­es­sä vi­kaan jou­tu­nut­ta. Tär­ke­ää on aut­taa ar­mol­li­ses­ti sa­mal­ta ta­sol­ta. Kris­tus an­toi tä­hän esi­mer­kin lä­hes­ty­en tois­ta rin­nal­ta, ih­mi­se­nä. Hän opet­ti pe­se­mäl­lä ope­tus­las­ten jal­ko­ja. Sa­mal­la ta­val­la mei­dän­kin tu­li­si ar­mol­la hoi­taa toi­si­am­me. Ih­mis­mie­len tai­pu­mus pa­haan kul­kee mu­ka­nam­me, sik­si tar­vit­sem­me jat­ku­vas­ti evan­ke­liu­mia Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta.

Kris­ti­nop­pi to­te­aa: ”Kun Ju­ma­la ar­mos­ta an­taa meil­le syn­tim­me an­teek­si, se syn­nyt­tää sy­dä­mis­säm­me rak­kaut­ta, kii­tol­li­suut­ta ja us­kon kuu­li­ai­suut­ta. Nämä saa­vat mei­dät pal­ve­le­maan Ju­ma­laa ja lä­him­mäi­si­äm­me.” (KO 85.) Us­kon lah­jas­ta seu­raa halu kuul­la Sa­naa ja tah­to elää kai­kes­sa Kris­tuk­sen esi­mer­kin mu­kaan. Us­ko Kris­tuk­seen vie us­ko­jan­sa pe­ril­le. Siel­lä ei ih­mis­mie­li pai­na vaan ilo on ikui­nen.