Sa­nat vai­kut­ta­vat. Puhe kos­ket­taa.

Hyvä ja roh­kai­se­va sana ilah­dut­taa, nos­taa, in­nos­taa ja kan­nus­taa. Paha ja il­keä sana voi vie­dä ilon, haa­voit­taa, jopa la­maan­nut­taa. Myös pu­hu­mat­to­muus voi ol­la hy­vin ah­dis­ta­vaa. On tär­keä miet­tiä, mi­ten pu­hum­me ja vies­tim­me toi­sil­lem­me.

Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut, et­tä kun­ni­oi­tam­me sa­noin ja te­oin toi­si­am­me. Lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­seen kuu­luu myös hä­nen mai­neen­sa ja kun­ni­an­sa suo­je­le­mi­nen. Nii­den me­ne­tys on ras­kas is­ku, jon­ka vai­ku­tus voi tun­tua koko elä­män ajan.

Soi­le Sep­pä kir­joit­taa ru­nos­saan:

Sano se nyt, kun vie­lä on ai­kaa,

nuo sa­nat kiit­tä­vät, läm­mit­tä­vät, pa­ran­ta­vat.

Sano se nyt, kun kii­tos voi vie­lä ke­ven­tää vä­sy­neet as­ke­leet,

nos­taa pai­nu­neen pään ja saa­da sil­mät sä­tei­le­mään.

Jee­sus oh­jaa mei­tä pu­heis­sam­me ja vies­tin­näs­säm­me rak­kau­teen. Hän ke­hot­taa ra­kas­ta­maan myös vi­ha­mie­hiä ja te­ke­mään hy­vää niil­le, jot­ka vi­haa­vat mei­tä. Hän ke­hot­taa siu­naa­maan nii­tä, jot­ka ki­ro­a­vat mei­tä ja ru­koi­le­maan nii­den puo­les­ta, jot­ka par­jaa­vat mei­tä. Apos­to­li Pie­ta­ri ke­hot­taa pu­hu­maan Ju­ma­lan an­ta­min sa­noin ja pal­ve­le­maan Ju­ma­lan an­ta­min voi­min.

Jaa­ko­bin mu­kaan kie­len hal­lit­se­mi­nen on haas­ta­vaa. Suit­sil­la voi­daan oh­ja­ta koo­kas­ta he­vos­ta ja pie­nel­lä pe­rä­si­mel­lä suur­ta lai­vaa. Ih­mi­sen kie­li on pie­ni mut­ta vai­kut­ta­va ruu­miin­jä­sen, jota on vai­kea hal­li­ta. Se on kuin tuli, joka voi sy­tyt­tää pa­la­maan suu­ren met­sän. Pa­him­mil­laan se on hil­li­tön ja paha, täyn­nä tap­pa­vaa myrk­kyä. Kun käy­täm­me kiel­tä, pu­hum­me tai vies­tim­me, voim­me saa­da ai­kaan pa­haa tai hy­vää.

Soi­le Se­pän runo jat­kuu:

Sano se nyt, kun hän pa­le­lee yk­si­näi­syy­des­sään,

ja pet­ty­mys on al­ka­nut jää­tää hä­nen sy­dän­tään,

et­tä sa­no­je­si läm­pö oli­si ke­vät­pu­ro hä­nen si­sim­mäs­sään

ja kuk­ka­sep­pe­le hä­nen ot­sal­laan.

Paa­va­li neu­voo efe­so­lai­sia: ”Rak­kaus oh­jat­koon elä­mään­ne. Si­veet­tö­myy­des­tä, kai­ken­lai­ses­ta saas­tai­suu­des­ta ja ah­neu­des­ta ei tei­dän kes­kuu­des­san­ne saa ol­la pu­het­ta­kaan, ei­hän mi­kään sel­lai­nen sovi py­hil­le. Myös­kään ri­vou­det, ty­pe­rät ju­tut tai kak­si­mie­li­syy­det ei­vät teil­le sovi, tei­dän suu­hun­ne so­pii kii­tos.” Paa­va­li ke­hot­taa mei­tä elä­mään myös vies­tin­näs­sä ja pu­heis­sam­me va­lon lap­si­na.

Vies­tien tul­vas­sa tar­vi­taan oi­ke­an­lais­ta kriit­ti­syyt­tä

Eläm­me vies­tien ja tie­don tul­vas­sa. Huo­not ja ikä­vät uu­ti­set ylit­tä­vät uu­tis­kyn­nyk­sen hel­pom­min kuin hy­vät ja va­loi­sat uu­ti­set. Tämä voi vää­ris­tää ko­ko­nais­ku­vaa. Ih­mi­sen tur­mel­tu­nut osa ja­no­aa ikä­viä ja kiel­tei­siä asi­oi­ta, joi­den seu­raa­mi­ses­ta on tul­lut viih­det­tä. Sa­nan­las­ku­jen mu­kaan pa­net­te­li­jan pu­heet mais­tu­vat ma­ke­al­ta, ne pai­nu­vat sy­väl­le ih­mi­sen si­sim­pään. Seu­raat­ko ja vä­li­tät­kö sinä mie­luum­min hy­viä vai huo­no­ja uu­ti­sia?

On tar­peen op­pia lu­ke­maan me­di­aa. On tar­ve op­pia erot­ta­maan oleel­li­nen tie­to epä­o­leel­li­ses­ta. On opit­ta­va ar­vi­oi­maan kriit­ti­ses­ti eri­lai­sia tie­don­läh­tei­tä. Koh­taam­me tie­don tul­vas­sa sa­mas­ta ai­hees­ta mo­nen­lai­sia vies­te­jä ja uu­ti­sia. Hy­vät uu­ti­set saa­vat ai­kaan hy­vää miel­tä ja kan­nus­ta­vat jat­ka­maan hy­viä asi­oi­ta. Ikä­vät uu­ti­set har­mit­ta­vat, mut­ta sa­mal­la ne haas­ta­vat mei­dät koh­taa­maan re­hel­li­ses­ti nii­hin liit­ty­vät ikä­vät to­si­a­si­at, jot­ta voim­me op­pia vir­heis­täm­me ja muut­taa epä­koh­dat tu­le­vai­suut­ta var­ten.

Me­dia on vii­me vuo­si­na kä­si­tel­lyt ak­tii­vi­ses­ti us­kon­nol­lis­ten yh­tei­sö­jen toi­min­taa ja elä­mää. Us­kon­nol­li­suus kiin­nos­taa ih­mi­siä, mikä on myön­tei­nen asia. Olet voi­nut koh­da­ta myös yh­tei­sö­äm­me kiel­tei­ses­ti lei­maa­vaa ja yleis­tä­vää vies­tin­tää, jon­ka sa­no­ma ei ole vas­tan­nut omaa ko­ke­mus­ta­si. Se on voi­nut tun­tua ah­dis­ta­val­ta. Joku toi­nen on voi­nut ko­kea asi­an niin, et­tä on hyvä, et­tä myös ikä­vis­tä asi­ois­ta pu­hu­taan, jot­ta ne voi­vat muut­tua.

Kaik­kien yh­tei­sö­jen koh­dal­la on hyvä muis­taa, et­tä kaik­ki asi­at ei­vät kos­ke kaik­kia, ei­kä asi­oi­ta kan­na­ta yleis­tää. On hyvä poh­tia, olen­ko it­se riit­tä­vän kriit­ti­nen mui­ta ih­mi­siä kos­ke­via kiel­tei­siä vies­te­jä koh­taan. Us­kon­ko it­se lii­an hel­pos­ti muis­ta pa­haa? Jos kuu­len lä­him­mäis­tä kos­ke­van ikä­vän uu­ti­sen, us­kon­ko sen suo­ral­ta kä­del­tä vai tar­kis­tan­ko tie­don oi­keel­li­suu­den? Juo­rui­len­ko? Olen­ko pu­heis­sa­ni luot­ta­muk­sen ar­voi­nen?

Ju­ma­lan sana ke­hot­taa avoi­muu­teen ja re­hel­li­syy­teen

Ju­ma­lan sana ke­hot­taa mei­tä suo­ruu­teen, avoi­muu­teen ja re­hel­li­syy­teen. Em­me voi men­nä tois­ten se­län taak­se, vaan mei­dän tu­lee kan­taa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti vas­tuu pu­heis­tam­me. ”älä le­vi­tä pe­rät­tö­miä hu­hu­ja älä­kä suos­tu aut­ta­maan vää­rin­te­ki­jää to­dis­ta­mal­la vil­pil­li­ses­ti hä­nen hy­väk­seen. älä ek­sy jou­kon mu­ka­na te­ke­mään pa­haa älä­kä rii­ta-asi­as­sa to­dis­ta­es­sa­si vää­ris­tä to­tuut­ta enem­mis­tön mie­len mu­kai­sek­si.” (2. Moos. 23:1–2.)

Kah­dek­sas käs­ky oh­jaa mei­tä pu­heis­sam­me re­hel­li­syy­teen: "älä lau­su vää­rää to­dis­tus­ta lä­him­mäi­ses­tä­si." Mart­ti Lut­her se­lit­tää käs­kyä Vä­häs­sä ka­te­kis­muk­ses­sa. ”Mei­dän tu­lee niin pe­lä­tä ja ra­kas­taa Ju­ma­laa, et­tä em­me puhu lä­him­mäi­ses­täm­me pe­rät­tö­miä, petä hä­nen luot­ta­mus­taan, pa­net­te­le hän­tä tai tah­raa juo­ruil­la hä­nen mai­net­taan, vaan puo­lus­tam­me hän­tä, pu­hum­me hä­nes­tä hy­vää ja tul­kit­sem­me kai­ken hä­nen par­haak­seen.”

Meis­tä jo­kai­nen toi­voo, et­tä meis­tä pu­hu­taan hy­vää. Kul­tai­sen sään­nön mu­kai­ses­ti mei­dän on pu­hut­ta­va lä­him­mäi­sis­täm­me sa­mal­la ta­val­la kuin tah­dom­me hei­dän pu­hu­van meis­tä. Jos muut ker­to­vat lä­him­mäi­ses­täm­me pa­haa, rak­kaus vaa­tii mei­tä tu­ke­maan ja aut­ta­maan hän­tä.

Va­leh­te­le­mi­nen ja puo­lit­tais­ten to­tuuk­sien ker­to­mi­nen hou­kut­taa mei­tä eri­tyi­ses­ti vai­keis­sa ti­lan­teis­sa. Se ei ole oi­kein. Paa­va­li ke­hot­taa: ”äl­kää va­leh­del­ko toi­sil­len­ne. Olet­te­han rii­su­neet yl­tän­ne van­han mi­nän­ne kaik­ki­ne te­koi­neen ja pu­keu­tu­neet uu­teen, joka jat­ku­vas­ti uu­dis­tuu op­pi­ak­seen yhä pa­rem­min tun­te­maan Luo­jan­sa ja tul­lak­seen hä­nen kal­tai­sek­seen.” (Kol. 3:9–10.)

Paa­va­li ke­hot­taa efe­so­lai­sia luo­pu­maan val­hees­ta ja pu­hu­maan tot­ta tois­ten kans­sa. ”äl­kää pääs­tä­kö suus­tan­ne so­pi­ma­ton­ta pu­het­ta, vaan pu­hu­kaa sitä, mikä kul­loin­kin on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä ja kuu­li­joil­le ilok­si. Hy­lät­kää kaik­ki kat­ke­ruus, kiuk­ku, viha, rii­te­ly ja her­jaa­mi­nen, kaik­ki­nai­nen pa­huus. Ol­kaa toi­si­an­ne koh­taan ys­tä­väl­li­siä ja lem­pei­tä ja an­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si.”

Soi­le Se­pän runo päät­tyy sa­noi­hin:

Sano se nyt, nuo sa­nat pa­ran­ta­vat,

jot­ka si­to­vat haa­vat, ta­soit­ta­vat ar­vet

ja saa­vat hä­net heit­tä­mään pois kai­na­lo­sau­van­sa.

Evan­ke­liu­mi on iloi­nen vies­ti ar­mos­ta

Kes­kus­te­lin vii­me vuo­den opis­to­lais­ten kans­sa hei­dän ko­ke­muk­sis­taan. Opis­to­vuo­si oli mer­kin­nyt mo­nel­le nuo­rel­le roh­kais­tu­mis­ta, mo­nen­lai­sen elä­män evään saa­mis­ta ja us­kon vah­vis­tu­mis­ta. Oli löy­ty­nyt ys­tä­viä, joi­den kans­sa sai ol­la oma it­sen­sä, pu­hua avoi­mes­ti ja re­hel­li­ses­ti, ha­puil­la ja ol­la epä­var­ma, tul­la hy­väk­sy­tyk­si ki­pui­neen kaik­ki­neen, ja­kaa kas­vok­kain ilo­ja ja su­ru­ja.

Kun oli saa­nut ol­la kuu­lol­la, oli löy­ty­nyt herk­kyys poh­tia asi­oi­ta ai­kai­sem­paa sy­väl­li­sem­min ja re­hel­li­sem­min. Nuo­ret iloit­si­vat sii­tä, et­tä oli­vat saa­neet us­koa epä­on­nis­tu­mi­sen­sa an­teek­si. He oli­vat on­nel­li­sia saa­mas­taan roh­kai­se­vas­ta pa­laut­tees­ta, tu­es­ta ja kan­nus­tuk­ses­ta. He tä­hy­si­vät luot­ta­en tu­le­vai­suu­teen.

Jo­kai­nen meis­tä tar­vit­see tur­val­li­sen ja kan­nus­ta­van yh­tei­sön, jos­sa voi avoi­mes­ti ky­syä ja tul­la kuul­luk­si ja jos­sa saa vas­tauk­sia miel­tä as­kar­rut­ta­viin ky­sy­myk­siin. Jo­kai­nen tar­vit­see ys­tä­viä, jot­ka kun­ni­oit­ta­vat ja ar­vos­ta­vat mei­tä sa­noil­laan ja te­oil­laan. Tar­vit­sem­me yh­tei­söä, joka sie­tää kes­ke­ne­räi­syyt­tä ja ra­kas­taa ja kan­taa epä­on­nis­tu­nut­ta­kin jä­sen­tään.

Tar­vit­sem­me Ju­ma­lan val­ta­kun­taa, jos­sa ker­ro­taan maa­il­man pa­ras­ta uu­tis­ta Ju­ma­lan suu­res­ta ar­mos­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta, jol­le ei ase­te­ta yh­tään eh­toa.

Teks­ti: Mik­ko Kin­nu­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 16.9.2015.