Muuttuuko avioliittolaki?
Keväällä 2014 eduskunnalle tehtiin kansalaisaloite avioliittolain ja rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain sekä transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta.
Kansalaisaloitteessa on kaksi tavoitetta:
1) Tasa-arvotavoite. Samaa sukupuolta olevien tulisi voida solmia liitto, joka on oikeusvaikutuksiltaan sellainen kuin nykyinen miehen ja naisen välinen avioliitto: homoliiton tulisi olla tasa-arvoinen avioliiton kanssa.
2) Avioliittokäsityksen muuttaminen siten, että avioliitto ei enää olisi sidottu solmijoiden sukupuoleen.
Aloitteen tasa-arvotavoite on sama kuin vuonna 2001 voimaan tulleessa parisuhdelaissa, joka takaa pääsääntöisesti samat oikeudet kuin avioliittolaki. Tällä hetkellä yksittäisiä oikeuksia, jotka erottavat parisuhteen ja avioliiton, ovat adoptio-oikeus ja mahdollisuus yhteiseen sukunimeen. Jos nämä oikeudet olisivat samalla tasolla, parisuhteet ja avioliitot olisivat käytännössä juridisesti yhdenvertaisia.
Aloite tulee lähiaikoina eduskunnan täysistunnon käsiteltäväksi.
Aloitteen arviointia
Kansalaisaloitteen mukaan kansalaisten yhdenvertaisuus saattaa jäädä toteutumatta, jos erilaisissa liitoissa elävät ihmiset joutuvat esimerkiksi työnhaun vuoksi ilmaisemaan, millaisessa suhteessa he elävät. Tässä aloitteen logiikka on mielenkiintoinen: vaikka samaa sukupuolta olevien suhteelle toivotaan julkista tunnustusta, samalla kuitenkin toivotaan oikeutta olla ilmaisematta suhteen luonnetta.
Aloitteessa oletetaan, että tasa-arvo ei toteudu, jos kahdella yhdenvertaisella instituutiolla on erilainen nimi, toisella parisuhde ja toisella avioliitto. Avioliitolla on sen yleisyyden ja pitkän historian nojalla suurempi arvostus. Jotta tämä arvostus voisi tulla kaikkien osaksi, aloitteen mukaan myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tulisi voida kutsua avioliitoksi.
Emerituspiispa Eero Huovinen antoi lausunnon eduskunnan lakivaliokunnalle toukokuussa 2014 (Kanava 19.9.2014). Hän näkee tasa-arvotavoitteessa suurimpana periaatekysymyksenä sen, halutaanko tasa-arvoa vahvistaa konkreettisten oikeuksien lisäämisellä vai sillä, että kaikkia liittoja nimitettäisiin avioliitoiksi. Hän kysyy: ”Poistuuko liittojen erilaisuus sillä, että niitä nimitetään yhteisellä nimellä? Muuttuko todellisuus siitä, että se pyritään nimityksen muutoksella sivuuttamaan?”
Huovisen mukaan kysymys on perimmältään siitä, millainen käsitys meillä on tasa-arvosta. Hän kysyy: ”Merkitseekö tasa-arvon toteuttaminen sitä, että ihmisten väliset erot jätetään huomiotta? Riittääkö subjektiivinen kokemus eriarvoisuudesta perusteeksi lakien muuttamiselle?”
Huovisen mukaan kansalaisaloitteen huolellinen käsittely vaatii sen selvittämistä, mitä avioliitolla tarkoitetaan. Hän huomauttaa siitä yllättävästä seikasta, että avioliiton olemuksesta ja luonteesta ei ole juurikaan käyty periaatteellista keskustelua maassamme viime aikoina. Päähuomio on keskittynyt siihen, pitäisikö aloite hyväksyä vai hylätä.
Luterilaisen kirkon avioliittokäsityksestä
Jos avioliittolakia muutetaan aloitteessa esitetyllä tavalla, kirkolla on kolme vaihtoehtoa toimia: Se voi jatkaa nykysäännöksillä ja vihkiä perinteiseen tapaan vain miesten ja naisten muodostamia pareja. Toinen vaihtoehto on, että kirkko muuttaa avioliittokäsitystään ja ryhtyy vihkimään myös homopareja. Tämä edellyttäisi kolmen neljäsosan enemmistöpäätöstä kirkolliskokouksessa, ja ratkaisu jakaisi kirkkoa kohtalokkaalla tavalla. Kolmas mahdollisuus on, että kirkko luopuu vihkioikeudestaan ja vain siunaa avioliitot niillä ehdoilla ja rajauksilla, jotka se itse päättäisi kirkolliskokouksessa.
Ajankohtainen kysymys kuuluu: Mikä on avioliitto? On aika yrittää selvitellä luterilaisen kirkkomme avioliittokäsityksen perusteita. Ehkä kattavampaa asian kannalta olisi keskustella kristillisestä avioliittokäsityksestä yleensä; niin paljon samanlainen peruskäsitys on kaikilla muillakin perinnekirkoilla.
Piispainkokous otti helmikuussa 2010 torjuvan kannan avioliittolain muuttamiseksi sukupuolineutraaliksi. Piispat lausuivat tuolloin muun muassa seuraavaa: ”Ihmisyyttä ja seksuaalisuutta koskevan kirkon opetuksen klassinen perusta on siinä vakaumuksessa, että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asettanut avioliiton. Kirkollisessa vihkimisessä avioliiton osapuolina on nainen ja mies. Avioliiton laajentaminen sukupuolen tai lukumäärän puolesta neutraaliksi poikkeaa siitä ihmiskäsityksestä, jonka pohjalta avioliitto on perinteisesti ymmärretty kirkon hengellisessä elämässä ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä.”
Avioliitto Jumalan asetuksena
Kristillisen avioliittoteologian perusdokumentti on Pyhä Raamattu. Ensimmäiset kristityt elivät monikulttuurisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa. Eräs voimakkaimmista aatesuunnista oli synkretistinen gnostisismi, jonka eräs haarauma kielsi menemästä naimisiin (ks. 1. Tim. 4:3). Uusi testamentti torjuu tällaisen näkemyksen ja puolustaa avioliittoa vetoamalla luomiskertomukseen.
Myös Jeesus puolusti avioliittoa luomiskertomuksen perusteella: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alunperin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi – –. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He siis eivät enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:4–6.)
Kuva ihmisestä – kuva Jumalasta
Kristillisen avioliittokäsityksen kulmakivi, josta ja johon kaikki rakentuu, on luomiskertomus: ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. (1. Moos. 1:27–28.)
Näkymätön Jumala loi luomakuntaan kuvan itsestään. Hän loi ihmisen itseänsä varten palvelemaan tahtonsa toteuttamista luomakunnassa. Hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Tämä merkitsee sitä, että ihminen on yksi, mutta hänessä on kaksi sukupuolta. Tämä ihmiskuva on jossakin salatussa suhteessa kuvaan Jumalasta, joka on Pyhä Kolminaisuus, kolme persoonaa, mutta kuitenkin yksi Jumala.
Jumalan olemus on rakkaus ihmistä ja luomakuntaa kohtaan: ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8). Jumalan ja ihmisen välisessä dialogissa Jumalan rakkaus vaikuttaa kaksisuuntaisesti, yhtäältä Jumalasta ihmiseen, mikä merkitsee Jumalan ilmoitusta meille hänen sanassaan, ja toisaalta ihmisestä Jumalaan, mikä merkitsee oikeuttamme saada rukoilla: ”Isä meidän, joka olet taivaissa...”
Tämä dialogi heijastuu ihmisen ja ihmisen, miehen ja naisen välisenä dialogina. Sen syvin olemus on rakkaus, joka on Jumalasta. Miehen ja vaimon dialogi on syvimmillään heidän sukupuolisessa yhtymisessä, jossa kaksi tulevat yhdeksi. Miehessä ja vaimossa heijastuu Jumalan rakkaus, joka yhdistää kaksi yhdeksi. Sen kautta Jumalan luomistyö jatkuu.
Avioliitto on suhde, jossa puolisot voivat kokea syvää yhteyttä toinen toiseensa: ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä” (1. Moos. 2:18). Avioliiton tarkoituksena on, että puolisot pitävät huolta toinen toisestaan. Sen tarkoituksena on myös palvella Jumalan jatkuvaa luomista: synnyttää uusia ihmisiä niin, että ihmissuku ei kuolisi sukupuuttoon ja että Jumalalla olisi jatkuvasti luomakunnassa hänen oma kuvansa toteuttamassa Luojansa tahtoa.
Turmeltunut Jumalan kuva
Nykyään perustellaan homoliittoja sen nojalla, että monilla ihmisillä on niin sanottu homorakkaus synnynnäisenä taipumuksena. Jos ja kun joku väittää näin, se on otettava vakavasti eikä hänen uskottavuuttaan tule kyseenalaistaa.
Mutta mitä johtopäätöksiä tästä olisi tehtävä? Kysymys kohdistuu tietysti avioliittoon.
Ensimmäiset ihmiset lankesivat syntiin, kun he luopuivat dialogista Jumalan kanssa ja antautuivat dialogiin Jumalan vastustajan eli Saatanan kanssa. Jumalan kuva turmeltui. Tämä turmelus on siirtynyt ihmissukuun ja siirtyy sukupolvesta toiseen. Ihminen on taipuvainen pahaan syntymästään asti.
Tätä synnynnäistä taipumusta sanotaan perisynniksi. Sillä on meissä ihmisissä monia ilmenemismuotoja, myös synnynnäisiä, jotka pilaavat ja turmelevat sitä, minkä Jumala loi alussa ja mikä oli pelkästään hyvää (1. Moos. 1:31). Se hyvä, mikä oli alussa, on pidettävä ihanteena. ”Abusus non tollit usum” (väärä käytäntö ei kumoa oikeaa käytäntöä), sanoivat roomalaiset. Luomiskertomuksessa Jumala asetti avioliiton miehen ja naisen yhteiselämän muodoksi ja lupasi erityisen siunauksena avioliitolle.
Homo- ja lesbosuhde oli hyvin tunnettu ilmiö Uuden testamentin kreikkalais-roomalaisessa kulttuuriympäristössä. Uuden testamentin kirjoittajat ottivat siihen yksiselitteisen kielteisen kannan luomisteologisin perustein (esim. Room. 1:26–28).
Luomiskertomus on kulmakivi, johon perustuu kristillisen avioliiton perusrakenne: 1) avioliitto on Jumalan asettama yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto, 2) yksiavioisuus, 3) elinikäinen sitoutuminen, 4) aviouskollisuus, keskinäinen kunnioitus ja huolenpito ja 5) lapset ovat avioliiton suuri tarkoitus ja päämäärä.
Kysymys koskettaa erityisesti kirkkoa
Ajankohtainen ja tärkeä kysymys avioliitosta koskettaa olemassaolomme, elämämme perusteita ja tulevia sukupolvia. Tämä koskettaa jokaista Suomen kansalaista. Erityisesti se koskettaa luterilaista kirkkoamme.
Kysymys on perimmältään siitä, tahtooko kirkkomme pysyä kristikunnan yhteisessä perinteessä vai valita uuden, separatistisen, lahkoutumiseen johtavan suunnan. Maailmanlaajuisesti muutos johtaisi kansojen välisessä kanssakäymisessä mutkistuviin ja vaikeutuviin kontakteihin. Onko pienellä kansalla varaa siihen? Kirkkomme sisällä se johtaisi hyvin valitettavaan lohkoutumiseen. Onko kansankirkollamme varaa siihen?
Keijo Nissilä
teologian tohtori
Kuva: Matias Suni
Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.”
Ap. t. 7:59
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
