Tä­män teks­tin il­mes­ty­es­sä kir­joi­tam­me vuo­si­lu­vuk­si 2025. Van­haa vuot­ta on ver­rat­tu hau­taan me­ne­vään van­huk­seen ja uut­ta vuot­ta lap­seen, joka as­kel­taa vuo­den­vaih­teen merk­ki­paa­lul­ta koh­ti uut­ta ai­kaa mie­li täyn­nä toi­voa ja luot­ta­mus­ta. Eläm­me le­vot­to­mas­sa maa­il­ma­na­jas­sa. Tar­vit­sem­me lap­sen tur­val­lis­ta us­koa Ju­ma­laan, sa­maa asen­net­ta kuin pie­nel­lä lap­sel­la on rak­kaa­seen isään.

On ker­rot­tu lap­ses­ta, joka sei­soo van­has­sa tu­vas­sa avoi­men kel­la­ri­nau­kon vie­rel­lä. Lap­si tie­tää, et­tä isä on kel­la­ris­sa asi­aa toi­mit­ta­mas­sa. Äk­kiä lap­si huu­taa: ”Isä, ota kiin­ni!” ja hyp­pää kel­la­riin. Hän on var­ma sii­tä, et­tä isän voi­mak­kaat kä­si­var­ret ot­ta­vat vas­taan ja pai­na­vat sy­liin.

Tu­le­va vuo­si on kuin pi­meä kel­la­ri­nauk­ko, em­me tie­dä, mitä se kät­kee si­säl­leen. Yri­täm­me en­nus­taa tu­le­vaa ti­no­ja va­la­mal­la ja muu­ten. Tur­ha vai­va – ei tu­le­vai­suus pal­jas­ta it­se­ään. Ny­kyi­sin tu­le­vai­suu­den en­nus­tei­ta ja hal­lin­ta­ta­po­ja laa­di­taan eri­tyi­sen tu­le­vai­suu­den­tut­ki­muk­sen avul­la. Sen kä­si­kir­joi­tuk­set ei­vät ole var­mo­ja. Yk­si­kin en­nal­ta ar­vaa­ma­ton te­ki­jä voi ne kaa­taa.

Ju­ma­la – us­kon pe­rus­tus

Kris­ti­tyl­lä tu­le­va vuo­si on hal­lin­nas­sa. On hal­lin­nas­sa sitä kaut­ta, et­tä hän tie­tää tu­le­vai­suu­den ole­van Ju­ma­lan kä­sis­sä ja hal­lin­nas­sa. Siir­ty­mä uu­teen vuo­teen on us­kon hyp­py kaik­ki­val­ti­aan ja rak­kaan Isän kä­si­var­sil­le, Ju­ma­lan sy­liin.

Tä­hän liit­tyy se, mitä Hep­re­a­lais­kir­jeen 11. luku sa­noo us­kos­ta. Se on Uu­den tes­ta­men­tin ai­noa us­kon mää­ri­tel­mä. Van­han kirk­ko­raa­ma­tun, Bib­li­an, mu­kaan: ”Us­ko on vah­va us­kal­lus nii­hin, joi­ta toi­vo­taan ja se ei nä­ky­mät­tö­mis­tä epäi­le” (Hepr. 11:1).

Vuo­den 1938 raa­ma­tun­kään­nös pu­huu lu­jas­ta luot­ta­muk­ses­ta sii­hen, mitä toi­vo­taan ja ojen­tau­tu­mi­ses­ta sen mu­kaan, mikä ei näy. Nämä il­mai­sut pe­rus­tu­vat Mart­ti Lut­he­rin sak­san­ta­maan Raa­mat­tuun. Lut­her kään­si al­ku­teks­tin sa­nan luot­ta­muk­sek­si.

Vuo­den 1992 raa­ma­tun­kään­nös tul­kit­see sa­nan to­del­li­suu­dek­si: ”Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä.” Täs­sä pai­no­pis­te ase­te­taan Ju­ma­laan. Us­koa ei tar­vit­se pu­ris­taa it­ses­tä. Us­kon pe­rus­tus on Ju­ma­la ja Ju­ma­lan val­mis­ta­ma to­del­li­suus.

Raa­ma­tun al­ku­teks­tis­sä sana to­del­li­suus tar­koit­taa to­si­o­le­vais­ta to­del­li­suut­ta. Se si­säl­tää Ju­ma­lan laa­ti­man kä­si­kir­joi­tuk­sen tu­le­vai­suu­des­ta. Sii­tä us­ko va­kuut­tuu ja kat­soo toi­vos­sa eteen­päin.

Ju­ma­lan val­mis­ta­ma tu­le­vai­suus

Myös Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja on kuin lap­si, joka sei­soo avoi­men kel­la­ri­nau­kon vie­rel­lä. Hän ei ero­ta Isää pi­mey­des­tä, mut­ta huu­taa sil­ti: ”Isä, ota kiin­ni!” Hän on var­ma sii­tä, et­tä Isän kä­det ot­ta­vat vas­taan ja pai­na­vat sy­liin. Tu­le­vai­suus on Ju­ma­lan val­mis­ta­ma ja hä­nen hal­lus­saan tai­vaan ko­tiin pää­syä myö­ten.

Ju­ma­lan lu­paa­mat asi­at ovat us­kol­le ny­ky­het­kis­tä to­del­li­suut­ta. Us­ko on näet osal­li­suut­ta Ju­ma­lan ole­muk­ses­ta ja hä­nen val­mis­ta­mas­taan pe­las­tuk­ses­ta. On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä Ju­ma­la on val­mis­ta­nut omil­leen myös uu­den vuo­den tu­le­vai­suu­den ja tuo tu­le­vai­suus on mah­dol­lis­ta omis­taa us­kos­sa ja toi­vos­sa jo nyt!

Ju­ma­lan hy­väs­sä suun­ni­tel­mas­sa py­sy­mi­nen edel­lyt­tää sitä, et­tä me omal­ta puo­lel­tam­me ha­lu­am­me kil­voi­tel­la kas­teen ar­mo­lii­tos­sa ja us­kon­kuu­li­ai­suu­des­sa. Sil­lä, jol­la kil­voi­tus on kes­key­ty­nyt, on lupa teh­dä pa­ran­nus ja us­koa syn­nit an­teek­si Va­pah­ta­jam­me ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Tä­män va­paut­ta­van evan­ke­liu­min voim­me kuul­la omil­la kor­vil­lam­me Ju­ma­lan ar­mo­val­ta­kun­nas­ta.

Eläm­me rie­mu­vuot­ta

Se, et­tem­me tar­koin tie­dä, mitä uu­si vuo­si tuo tul­les­saan, kut­suu mei­tä nöy­rään ru­kouk­seen. Van­hois­sa al­ma­na­kois­sa oli vuo­den en­sim­mäi­sen päi­vän koh­dal­le pai­net­tu psal­min 118 ja­et­ta mu­kai­le­va ru­kous: ”An­na, oi Jee­sus, rau­ha ja me­nes­tys!” Uu­den­vuo­den­päi­vä on Jee­sus-ni­men päi­vä. Jee­suk­sen ni­mes­sä saam­me aloit­taa uu­den vuo­den.

Van­han Si­me­o­nin ta­voin voim­me us­kon sil­min kat­sel­la Jou­lun las­ta, kun hä­net evan­ke­liu­min sa­nas­sa las­ke­taan eteem­me ihas­tel­ta­vak­si. Si­me­on sa­noi: ”Her­ra, nyt sinä las­ket pal­ve­li­ja­si rau­haan me­ne­mään, sa­na­si mu­kaan, sil­lä mi­nun sil­mä­ni ovat näh­neet si­nun au­tuu­te­si” (Luuk. 2:29–30). Hy­väl­lä mie­lel­lä van­ha Si­me­on meni hau­taan ja hä­nen mu­ka­naan pai­nui hau­taan van­ha vuo­si, van­han lii­ton ai­ka.

Jee­sus-lap­si aloit­ti uu­den vuo­den, rie­mu­vuo­den, Ju­ma­lan val­ta­kun­nan his­to­ri­as­sa. Tuo­ta rie­mu­vuot­ta eläm­me yhä, ja se jat­kuu ker­ran puut­tu­mat­to­ma­na ja täy­del­li­se­nä tai­vaas­sa!