Vanhaa taloa entisöidessä mennyt ja tuleva asettuvat osaksi nykyhetkeä. Mennyt näkyy konkreettisina jälkinä, piilukirveen jättäminä kuvioina. Puunpölyiseen nykyhetkeen sulautuu tuleva: toiveet ja mielikuvat siitä, minkälaisen kodin tästä saamme. Siihen sisältyy rukouksia, joihin emme ehdi erikseen hiljentyä. Ne nousevat Jumalan puoleen naulapyssyn tikuttaessa paneeleita seinään.
Remontin edetessä pohdimme toistuvasti, miten jatkamme meitä edeltävien sukupolvien työtä. Onko parempi jättää heidän kätensä jälki ennalleen vai pitäisikö sitä vahvistaa? Jotakin voi olla viisasta purkaa kokonaan pois. On sovellettava sille pohjalle, jonka toiset ovat luoneet. Välillä hämmästymme: miksi tuntematon, ehkä jo edesmennyt rakentaja, päätyi tekemään seinän juuri tuolla tavalla?
Nykyhetki sisältää omalta kannaltamme kaiken; voimme elää vain siinä. Nykyiseen tullaan menneestä. Hakiessamme oman elämämme pohjaa me ponnistamme ennen olleesta: synnymme osaksi sukupolvien ketjua, suvun ja kansakunnan historiaa. Tämä päivä liittyy historian jatkumoon. Tässä yhdistyvät mennyt ja tuleva.
Aika-käsite ja siihen liittyvät mittayksiköt ovat ihmiselle välineitä, joiden avulla voimme asettaa elämäämme järjestykseen. Tarvitsemme minuutit, tunnit, kuukaudet ja vuodet; pienten lasten vanhempina sekunnitkin ovat toisinaan ratkaisevia.
Vaikka maailma on historiansa aikana teknisesti kehittynyt ja elintaso noussut, ihmiselämän perustavat asiat ovat pysyneet samoina. Ihminen syntyy ja kuolee, rakentaa ja purkaa, kerää ja viskaa menemään. Itku ja nauru ovat kuuluneet maasta siitä saakka, kun ihminen karkotettiin paratiisista. ”Mitä nyt on, sitä on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen. Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vienyt.” (Saarn. 3:15.)
Sanassaan Jumala antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin, jotka ovat tietoa keräävien ja kartuttavien mittareidemme, jopa aikakäsitteemme, ulottumattomissa. Hän antaa vastauksia niihin kysymyksiin, jotka ovat ratkaisevia mittaamattomassa iankaikkisuudessa – siinä kuoleman jälkeisessä todellisuudessa, joka ei vielä aukene käsityskyvyllemme.
Jumala ei kiiruhda kellojemme mukaan. Emme voi mitata hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Kolme vuotta sitten odotimme perheeseemme lasta, jonka lääkärit kertoivat olevan parantumattomasti sairas. Odotuksen kuukausina kysyimme lapsemme elämän tarkoitusta. Syntymän hetkellä saimme palata alkuun, ajallisten mittareiden toiselle puolelle, elämän ihmeen äärelle.
Oman lapsen, samoin kuin uskossa nukkuneiden isovanhempien muisto on vahvistanut epäilysten hetkellä uskomaan. Uskomme päämäärä on iankaikkinen elämä Jumalan luona, hänen yhteydessään ja uskossa nukkuneiden rakkaidemme lähellä. Aikamme täällä on lyhyt, pisimmilläänkin. Kuoleman hetkellä Jumala ei mittaa ihmisen ikävuosia, ei edes kertyneitä ansioita.
Pieni tyttömme eli yhden päivän. Hänen nukuttuaan odottamaan ylösnousemusta, meille jäi kuva ehyestä ja kokonaisesta elämästä. Ei tuntunut tärkeältä kysyä, miksi hän eli niin vähän aikaa tai miksi Jumala antoi hänelle vakavan sairauden. Jumala loi lapsemme ja otti hänet luokseen. Jostakin syystä Jumala antoi meille nuo raskaat, mutta samalla koskettavat ja merkitykselliset hetket hänen lähellään.
Koen, että tässä ajassa emme pysty tavoittamaan Jumalan rauhaa, joka laskeutui vastasyntyneen lapsemme kasvoille hänen nukkuessaan pois. Jotain siitä saamme kokea anteeksiantamuksessa, mutta täydellisesti tunnemme sen vasta Jumalan luona.
Jumalan lahjoittama usko ei ole ihmisten kehittämien mittareiden ulottuvissa, joten tieteellisiin todisteisiin nojaavan ihmisen voi olla vaikea pitää sitä todellisena. Raamatun ilmoituksen pelastuksesta ja tulevasta elämästä voimme kokea todeksi vain uskon avaamalla ymmärryksellä, ”uskon silmin” (Vk. 301:5).
Uskon silmin oma elämä näyttäytyy lyhyenä vaiheena Jumalan mittaamattomassa iankaikkisuudessa: ”Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni.” (Ps. 39:6.)
Jumalan ilmoituksessa ei ole väheksyvä sävy, vaikka se osoittaa ihmisen pienuuden. ”Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua” (Saarn. 3:11). Kaikkea meidän ei tarvitsekaan ymmärtää; ihmisestä ei ole tullut, eikä tule luomakunnan valtiasta. Tässä hetkessä ja iankaikkisuudessa olemme Jumalan varmassa huolenpidossa.
Teksti julkaistu Siionin Lähetyslehdessä marraskuussa 2014.
Kuvituskuvat: Anne Nikula, Arvi Tyni, Matias Haaraniemi, Jaakko Koskelo, Annika Myllylahti, Heta Vesamäki
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys