On loppiainen, sunnuntaiaamu. Päivä sarastaa verkkaisesti. Jääkiekko on ollut taas aika pinnalla, varmaan useammassakin suomalaiskodissa. Itsellänikin hieman univelkaa, vaikka vähän hävettää tunnustaa. Tehtäväni on aloittaa blogisarja ”Kohti Muhoksen Suviseuroja”. Jostain syystä sana loppiainen tuo tällä kertaa mielleyhtymiä loppuunsaattamisesta, kuten loppuottelu, loppusuora tai loppukiri. Ajatus Oulun Suviseurojen järjestämisen loppuvaiheesta ei mielestäni ole liioiteltua, sillä ensimmäisen kerran asiasta on kirjoitettu Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan kokouksen pöytäkirjassa 13.10.2009. Tätä ennen joku yksittäinen ihminen on asiaa ajatellut ja saanut vision mieleensä sen verran kirkkaana, että on rohjennut kuiskata asiasta vieruskaverille - emmehän ole olleet järjestäjinä sitten vuoden 1966 Suviseurojen. Kuvainnollisesti tämä kuiskaus on kuin yksittäinen sadepisara, jonka matka alkaa korkealta tunturista, tavoittaa kirkkaan tunturipuron ja päätyy vuosien päästä seesteiseen pohjanlahteen.
Olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut seurata tätä kymmenvuotisprojektia ikään kuin aitiosta. Kyseessä on suurin kesätapahtuma ja meille hyvin ainutlaatuinen. Yhtä riehakasta meininki ei ole kuin juuri päättyneessä jääkiekko-ottelussa, mutta taatusti mieleenpainuvampi ja merkityksellisempi kokemus tämä on. Näin tapahtuu aina joillekin, siellä missä Suviseuroja milloinkin suunnitellaan ja järjestetään. Tunnen osuuteni tässä prosessissa pieneksi. Tekee välillä tiukkaa edes hahmottaa kokonaisuutta, vaikka sitä on seurannut läheltä. Painettu Suviseurojen järjestelyohje ja edellisten Suviseurojen loppuraportit (n.300 sivua) antavat osviittaa tehtävän työn laajuudesta ja järjestelmällisyydestä. Puolustusvoimatkin ovat oppimismielessä osoittaneet mielenkiintoaan tätä massiivista operaatiota kohtaan.
Mieleenpainuvaa on ollut myös nähdä edellisten järjestäjien fiilikset seurojen loppuessa. Se, kun oikeasti saa kokea, että Taivaan Isä on siunannut tehdyn työn – jopa yli kaikkien toiveiden. Joka vuosi Suviseuroissa tapahtuu ihmeitä, pieniä ja suurempiakin. Näin uskon tapahtuvan myös Muhoksen pelloilla, kun sana saa koskettaa seuravieraiden sisintä. Jos yksikin ihminen löytää Jumalan valtakunnan, ei tämä työ ole mennyt hukkaan.
Käytännön tekeminen osaltani opastetoimikunnan puheenjohtajana tuo välillä pelonsekaisia väristyksiä sisimpääni. Joskus unissa pyörivät seurojen ilme, juhlaportti, somistukset tai ilmapallot tuulessa. Työtämme ovat myös opastetaulut, seuramerkit, ohjelmat ja kartat – siis kaikki liput ja laput. Tärkein tehtäväni on ollut rekrytoida vastuuhenkilöt opastetoimikuntaan. Olen löytänyt ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan aikaansa ja antamaan osaamisensa yhteiseen käyttöön. Meillä on huipputiimi ja oma osuutemme hoidetaan, jos Jumala suo.
Alan pikku hiljaa ymmärtää paremmin niitä aikaisempien järjestäjien tunnelatauksia, kun työ on saanut kantaa hedelmää, seuravieraat ovat tulleet palvelluiksi ja yhtäkkiä kaikki onkin ohi. Loppusuora on edessä, lähikuukaudet ovat arkista aherrusta monissa käytännön asioissa. Palavereita, kokouksia ja kohtaamisia tulee tiivistyvään tahtiin. Suviseurakuume nousee.
Teksti: Jouni Lahtinen
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys