Saa­vun kii­reel­lä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le ja li­vah­dan lau­lun ai­ka­na ta­ka­penk­kiin is­tu­maan. Pyö­räi­lys­tä edel­leen vä­hän hen­gäs­ty­nee­nä lau­les­ke­len tut­tua lau­lua. Al­ku­ru­kouk­sen jäl­keen tut­tu naa­pu­rin isän­tä pu­huu Jo­han­nek­ses­ta, rak­kau­den apos­to­lis­ta. Hen­gi­tys ta­saan­tuu, ja mie­li rau­hoit­tuu kuun­te­le­maan seu­ra­pu­het­ta.

Saar­nan ai­ka­na työ- ja kou­lu­huo­let pai­nu­vat pik­ku­hil­jaa taka-alal­le. Saar­na­mie­hen ää­ni on lem­peä ja rau­hoit­ta­va. Sil­mä­luo­met ru­pe­a­vat yl­lät­tä­en lup­pa­se­maan, pii­lo­tan hau­ko­tuk­sen kä­sien taak­se ja koi­tan ryh­dis­täy­tyä. Het­ken pääs­tä asen­to va­luu taas ren­nom­mak­si, ja pää­tän sul­kea het­kek­si sil­mät ihan vain pys­ty­äk­se­ni pa­rem­min kes­kit­ty­mään pu­hee­seen. Ha­vah­dun he­reil­le, kun pää­ni nuo­kah­taa.

Mi­nul­le tu­lee usein le­vol­li­nen ja rau­hal­li­nen olo seu­ra­pen­kis­sä is­tu­es­sa. Mie­tin, et­tä on­ko se sit­ten niin huo­no asia, jos seu­ra­pen­kis­sä al­kaa nu­kut­taa? Ei­hän seu­roi­hin kyl­lä men­nä nuk­ku­maan, vaan kuun­te­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Vau­vat nu­kah­ta­vat, kun he tun­te­vat olon­sa tur­val­li­sek­si. Yleen­sä par­hai­ten isän tai äi­din sy­liin.

It­se penk­ki har­voin on hyvä is­tua, en­kä mei­naa mil­lään saa­da pit­kiä jal­ko­ja­ni penk­kien vä­lis­sä hy­vään asen­toon. En ole kos­kaan osan­nut nuk­kua esi­mer­kik­si ju­nas­sa tai au­tos­sa. Usein ju­nas­sa mat­kus­ta­es­sa­ni olen yrit­tä­nyt nuk­kua is­tu­al­laan tai puo­li ma­kaa­vas­sa asen­nos­sa. Vaik­ka asen­to oli­si pa­rem­pi kuin seu­ra­pen­kis­sä, niin uni ei vain mil­lään tule sil­mään. Ju­nas­ta puut­tuu se rau­ha ja le­vol­li­suus, mitä koen seu­rois­sa.

Lap­se­na mei­dän nuk­ku­maan­me­no­ru­tii­nei­hin kuu­lui­vat il­ta­ru­kous ja il­ta­sa­dun lu­ke­mi­nen. Il­ta­sa­duk­si lu­et­tiin usein ker­to­muk­sia Hiek­ka­lan lap­sis­ta tai SRK:n kir­jo­ja. Meil­lä oli myös Us­kol­li­sia ys­tä­viä -kir­ja­sar­ja, jos­sa oli raa­ma­tun­ker­to­muk­sia lap­sil­le kir­joi­tet­tui­na. Nois­ta lap­se­na kuun­nel­luis­ta ja lu­e­tuis­ta kir­jois­ta jäi mie­leen pal­jon asi­oi­ta Raa­ma­tus­ta.

Meil­lä oli usei­ta il­ta­ru­kouk­sia, joi­ta ajoit­tain vaih­del­tiin. Useim­min oli käy­tös­sä "Ra­kas Jee­sus siu­naa mei­tä, an­na meil­le en­ke­lei­tä, sii­vil­lä­si mei­tä pei­tä, elä mei­tä kos­kaa hei­tä". Sit­ten lu­et­te­lim­me ih­mi­set, joil­le pyy­sim­me siu­naus­ta. Jos­kus lis­ta ve­nyi hy­vin­kin pit­käk­si.

Oli hyvä nu­kah­taa, kun il­ta­ru­kouk­sen päät­teek­si sai vie­lä us­koa syn­nit an­teek­si. Sa­no­taan­han, et­tä puh­das oma­tun­to on pa­ras pää­na­lu­nen.