Vuo­si on vaih­tu­nut, ja kul­jem­me ko­vaa vauh­tia koh­den ke­vät­tä. Uu­den vuo­den al­ka­es­sa ih­mi­sil­le tu­lee tar­ve teh­dä uu­den­vuo­den­lu­pauk­sia ja koit­taa nii­den avul­la jo­ten­kin ol­la pa­rem­pi ih­mi­nen. Men­neen uu­den­vuo­den vie­tin erään opis­to­ka­ve­ri­ni ko­to­na Po­si­ol­la. Mei­tä oli siel­lä kym­men­kun­ta ih­mis­tä, jo­ten ai­ka mon­ta eri­lais­ta uu­den­vuo­den­lu­paus­ta­kin eh­din kuul­la. En­sim­mäi­nen lu­paus rik­kou­tui noin kel­lo yh­den ai­kaan yöl­lä kes­tet­ty­ään suu­nil­leen tun­nin. Täl­lä ker­taa en it­se teh­nyt yh­tään lu­paus­ta mut­ta mie­tin kyl­lä pal­jon asi­aa ja pää­tin, et­tä yri­tän tu­le­vai­suu­des­sa ol­la su­vait­se­vai­sem­pi ja en­nak­ko­luu­lot­to­mam­pi kaik­kia ih­mi­siä koh­taan.

Tän­ne Ra­nu­an opis­toon tul­les­sa­ni luu­lin ole­va­ni en­nak­ko­luu­lo­ton ja su­vait­se­vai­nen mut­ta huo­ma­sin­kin it­ses­sä­ni suu­ria en­nak­ko­luu­lo­ja ja yl­lä­tyin, kuin­ka vai­ke­aa on hy­väk­syä eri­lai­suut­ta. Eri­tyi­ses­ti mi­nul­la tu­lee mie­leen eräs ti­lan­ne vii­me syk­syl­tä. En­sim­mäis­ten opis­to­viik­ko­jen ai­ka­na muo­dos­tin erit­täin ne­ga­tii­vi­sen mie­li­ku­van erääs­tä toi­ses­ta opis­to­po­jas­ta. En jäl­ki­kä­teen miet­tien edes tie­dä, mikä hä­nes­sä är­syt­ti mi­nua. Al­kuun en ol­lut edes ko­vin ha­lu­kas muut­ta­maan kä­si­tys­tä­ni hä­nes­tä vaan mie­luum­min vält­te­lin ky­seis­tä ih­mis­tä.

Vii­mei­se­nä il­ta­na en­nen jou­lu­lo­mal­le läh­töä pi­dim­me opis­tol­la kes­kus­te­luil­lan, jos­sa oli va­paa sana ja jos­sa pu­hut­tiin ku­lu­nees­ta syk­sys­tä. Kes­kus­te­lun ai­ka­na mie­lee­ni tuli tuo yk­si poi­ka, jota koh­taan olin toi­mi­nut vää­rin, kun olin ol­lut niin su­vait­se­ma­ton. Ha­lu­sin pyy­tää hä­nel­tä an­teek­si en­nak­ko­luu­lo­ja­ni. Nä­pyt­te­lin hä­nel­le vies­tin ja roh­kais­tuin jopa lä­het­tä­mään sen. Jän­ni­tin mil­lai­sen vas­taa­no­ton vies­ti­ni sai­si. Ilok­se­ni hän vas­ta­si ha­lu­a­van­sa pu­hua asi­as­ta ihan kas­vo­tus­ten. Tuo­na sa­ma­na il­ta­na ko­koon­nuim­me suu­rel­la po­ru­kal­la opis­ton pi­hal­le lau­la­maan ja viet­tä­mään il­taa yh­des­sä. Sii­nä pi­hal­la oli myös ai­kaa käy­dä se kah­den­kes­ki­nen kes­kus­te­lu kas­vo­tus­ten. Em­me ju­tel­leet kau­aa, tär­ke­äk­si kes­kus­te­lun teki se, kun sain pyy­tää an­teek­si ja saim­me siu­na­ta toi­si­am­me.

Tuos­ta il­las­ta on ku­lu­nut rei­lu kuu­kau­si. Em­me edel­leen­kään ole tuon po­jan kans­sa ylim­piä ys­tä­vyk­siä mut­ta tu­lem­me toi­meen kes­ke­näm­me, ei­kä meil­lä ole mi­tään toi­si­am­me vas­taan. Se on pal­jon pa­rem­pi läh­tö­koh­ta tu­tus­tu­mi­sel­le kuin tyh­mät ja vir­heel­li­set en­nak­ko­luu­lot. On­nek­si meil­le on an­net­tu mah­dol­li­suus an­taa ja saa­da an­teek­si.

Tänä tal­ve­na olen huo­man­nut, kun olen pik­ku hil­jaa tu­tus­tu­nut ih­mi­siin pa­rem­min, et­tä olen teh­nyt ai­em­min mo­nia vää­riä ar­vi­oi­ta. Voi­si kai sa­noa, et­tä yk­si hyvä puo­li vir­heel­li­sis­sä ja ne­ga­tii­vi­sis­sä mie­li­ku­vis­sa kui­ten­kin on: Nii­tä voi sär­keä. Ja voi huo­ma­ta ol­leen­sa vää­räs­sä. Niin on­nek­si kävi mi­nul­le­kin opis­to­syk­syn ai­ka­na. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­sel­le pi­tää an­taa mah­dol­li­suus näyt­tää, kuka hän oi­ke­as­ti on.