Lau­an­tai­na ko­tiu­duim­me mök­ki­reis­sul­ta. Viih­dyim­me siel­lä kak­si viik­koa ja epäi­len, et­tä yk­si viik­ko me­nee nyt lo­mas­ta sel­viy­ty­mi­seen. Ikä te­kee teh­tä­vän­sä.

Kun va­lit­te­lin tyt­tä­rel­le vä­sy­mys­tä­ni, hän tul­kit­si sa­no­ma­ni niin, et­ten naut­ti­nut mat­kas­ta. Asia täy­tyi kor­ja­ta pi­kim­mi­ten. Nau­tin mat­kas­ta. Mi­nua vain vä­syt­ti­vät pit­kät ajo­mat­kat ja it­sel­le­ni lan­ke­a­va mat­kan­joh­ta­jan ja or­ga­ni­saat­to­rin vir­ka.

Mök­kim­me on puo­li­son ko­ti­maas­sa Vi­ros­sa. Mat­kaa Suo­men ko­dis­ta ker­tyy sin­ne 1000 ki­lo­met­riä. Joka ker­ta, kun lai­va on kul­jet­ta­nut mei­dät Tal­lin­naan ja olem­me jät­tä­neet vilk­kaan pää­kau­pun­gin taak­sem­me, poh­jois­suo­ma­lai­set sil­mä­ni al­ka­vat ihas­tel­la Vi­ron veh­reyt­tä, ala­via pel­to­ja ja kor­kei­ta pui­ta. Mat­kal­la mö­kil­lem­me luen mai­se­mas­ta myös pie­nen naa­pu­ri­maan ka­rua his­to­ri­aa: tuol­la nä­kyy ra­pis­tu­via kol­hoo­sin rau­ni­oi­ta, tuos­ta tien­haa­ras­ta, tam­mi­ku­jan pääs­tä, löy­tyy sak­sa­lai­sen lin­nan­her­ran ra­ken­ta­ma, en­ti­söi­ty kar­ta­no.

Kah­den­kym­me­nen avi­o­liit­to­vuo­den ai­ka­na puo­li­son ko­ti­maa ja vi­ro­lai­set ovat ko­vas­ti si­vis­tä­neet sy­dän­tä­ni. Suo­mi on saa­nut ol­la va­paa ja it­se­näi­nen jo 97 vuot­ta. Vi­ron toi­nen it­se­näi­syys on vas­ta 23 vuot­ta van­ha. Suo­mes­sa voi­vo­tel­laan toi­meen­tu­lon ja tu­kien pie­nuu­den pe­rään, raha ei rii­tä. Sa­mo­ja asi­oi­ta mu­reh­di­taan täl­lä het­kel­lä naa­pu­ri­maas­sa­kin. Hin­ta­ta­so on lä­hes sama kuin Suo­mes­sa, mut­ta siel­lä on tul­ta­va toi­meen yli puo­let al­hai­sem­mil­la pal­koil­la tai so­si­aa­li­tuil­la. Ja tul­laan siel­lä toi­meen. Vaa­ti­mus­ta­soa osa­taan las­kea. Ruu­an suh­teen siel­lä on to­sin enem­män mah­dol­li­suuk­sia oma­va­rai­suu­teen kuin meil­lä poh­joi­ses­sa. Ja ruo­ka siel­lä, se on hy­vää! Ko­ti­maan kau­pan vi­han­nes­tis­kil­lä kai­paan ko­vas­ti Vi­ron to­ri­myy­jien tuo­rei­ta ja mais­tu­via to­maat­te­ja, kurk­ku­ja ja pe­ru­noi­ta.

Ruu­as­ta pu­hee­nol­len, nyt on pak­ko ker­toa ker­to­mus pe­ru­nas­ta. Vi­ro­lai­set­kin syö­vät pal­jon pe­ru­noi­ta. Olim­me Au­gus­tin kans­sa vas­ta­kih­lau­tu­nei­ta ja Tar­tos­sa ys­tä­vä­per­heen luo­na "pit­kän lau­dan" ää­res­sä syö­mäs­sä. Tar­joil­tiin pe­ru­noi­ta. Otin ta­pa­ni mu­kaan yh­den. Söin sen ja ih­met­te­lin vie­res­sä is­tu­val­le: voi­ko pe­ru­na ol­la näin hy­vää? Söin toi­sen ja kol­man­nen­kin. Vih­jee­nä: ne pe­ru­nat ei­vät ol­leet pie­niä, ve­ti­siä ei­vät­kä kal­va­kan kel­tai­sia.

Niin, täs­sä täl­läis­tä lo­ma­heh­ku­tus­ta. Toi­vot­to­vas­ti suo­ma­lai­nen pe­ru­nan­vil­je­li­jä ei louk­kaan­tu­nut. Tänä aa­mu­na pa­ke­nim­me tis­kien pal­jout­ta ja li­ka­pyy­kin val­ta­vuut­ta ja läh­dim­me kat­so­maan mus­ti­koi­ta. Otin aa­mu­kah­vit mu­kaan. Mus­ti­koi­ta löy­tyi, mut­ta sa­teen ta­kia ne jäi­vät täl­tä erää met­sään.

On tämä ol­lut it­ke­vä kesä! Muis­tan muu­ta­man vuo­den ta­kaa sa­de­ke­sän ja tun­te­muk­set syys­kuus­sa: kesä on men­nyt ja syk­sy edes­sä, mik­si meil­le ei tul­lut­kaan ke­sää? Olen yrit­tä­nyt ho­put­taa poi­kia ja it­se­ä­ni pi­ha­maal­le ai­na, kun au­rin­ko on näyt­täy­ty­nyt. On nii­tä su­ven su­lo­het­kiä kui­ten­kin löy­ty­nyt, muis­toik­si tas­kun poh­jal­le hy­pis­tel­tä­väk­si, vaik­ka tai­vas on ol­lut enim­mäk­seen ta­sai­sen har­maa. Olen kat­so­nut kuk­kia pi­hal­la ja tien­var­sil­la ja muis­ta­nut Ris­to Ra­san ru­non: "Pil­vi­si­nä, sa­tei­si­na­kin ke­si­nä ku­kat osaa­vat kuk­kia it­sen­sä vä­ri­si­nä."