Tuo­mas Hän­ni­nen

Os­lo

Ko­ti­seu­ra­mai­nen tun­nel­ma ja de­si­be­li­ra­jat ylit­tä­vä lau­lu pu­hut­te­li­vat.

His­to­ri­an en­sim­mäi­set Os­lon syys­seu­rat jär­jes­tet­tiin Rødtve­tin kir­kos­sa 31.8.–1.9. Seu­rois­sa pal­ve­li­vat Juha Hä­mä­läi­nen, Pasi Pärk­kä, Pet­ri Luk­ka ja Tar­mo Lep­pä­lä.

Mik­si pie­ni 30 jä­se­nen Rau­ha­nyh­dis­tys päät­tää pit­kään har­kit­tu­aan jär­jes­tää vii­kon­lo­pun syys­seu­rat Os­loon ja kut­sua seu­ra­vie­rai­ta myös Suo­mes­ta ja Ruot­sis­ta? Jo­kai­nen yh­dis­tyk­sen jä­sen tie­si, et­tä vii­kon­vaih­de tu­lee ole­maan kai­kil­le työn­täy­tei­nen. Sik­si, kos­ka se oli Ju­ma­lan tah­to.

Kau­ka­na Os­los­sa toi­mi­va pie­ni rau­ha­nyh­dis­tys tar­vit­si roh­kai­sua. ”Kii­tos, kun tu­lit­te mei­dän seu­roi­hin” kuul­tiin use­an seu­ra­jär­jes­tä­jän sa­no­van. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä to­de­taan, kuin­ka mei­dän tu­lee­kin roh­kais­ta toi­si­am­me: ”Me em­me saa lyö­dä lai­min seu­ra­kun­tam­me yh­tei­siä ko­kouk­sia, niin kuin muu­ta­mil­la on ta­pa­na, vaan mei­dän tu­lee roh­kais­ta toi­si­am­me, sitä enem­män mitä lä­hem­pä­nä nä­et­te Her­ran päi­vän ole­van” (Hepr 10:25).

Rak­kau­des­sa rik­kaan Ju­ma­lan siu­nauk­sen ko­ki­vat kaik­ki; roh­kais­tuk­si tu­li­vat niin seu­ra­vie­raat kuin jär­jes­tä­jät­kin.

Kirk­ko­sa­li täyt­tyi

Rødtve­tin kir­kos­sa jär­jes­te­tyt Os­lon syys­seu­rat oli­vat his­to­ri­an en­sim­mäi­set. Ti­lai­suu­des­sa ja eri­tyi­ses­ti äs­ket­täin sa­nan­pal­ve­li­jak­si ase­te­tun nuo­ren mie­hen pal­vel­les­sa tun­tui kuin kä­sil­lä oli­si jo­kin uu­den al­ku. Suo­mes­ta ja Ruot­sis­ta tul­lei­den pal­ve­le­mi­seen osal­lis­tut­tiin kuin yh­te­nä per­hee­nä. Eh­kä juu­ri sik­si il­ma­pii­ri ja tun­nel­ma oli läm­min kuin ko­ti­seu­rois­sa.

Huo­mi­o­ta he­rät­ti myös se, kuin­ka työ­vuo­roi­hin eri työ­pis­teil­lä osal­lis­tu­vat kaik­ki, niin lap­set kuin ai­kui­set. Pie­nen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen suu­ri työ­pa­nos edel­lyt­ti kaik­kien yh­teis­työ­tä. Seu­ra­vie­rai­ta otet­tiin vas­taan sy­dä­mel­li­ses­ti ja hiu­kan häm­men­ty­nei­nä. Odo­tuk­set ylit­tyi­vät iloi­ses­ti, kun kir­kon pi­hal­le saa­pui ai­na uu­sia ja uu­sia vie­rai­ta. ”Ju­ma­lan ter­ve, te­kin olet­te läh­te­neet siel­tä saak­ka”, kuul­tiin use­an pai­kal­li­sen suus­ta. Iloit­tiin kii­reet­tö­mis­tä ta­paa­mi­sis­ta eri puo­lel­ta tul­lei­den kans­sa. Koh­taa­mi­sil­le oli va­rat­tu oh­jel­maan tie­toi­ses­ti enem­män ai­kaa, ja seu­ra­pu­heen al­ka­es­sa kirk­ko­sa­li täyt­tyi kuu­li­jois­ta.

Al­ku­ru­kouk­sen ja avauk­sen jäl­keen seu­rat al­koi­vat lau­lu­tuo­ki­ol­la. Nii­tä lau­let­tiin nor­jan, tuot­sin ja suo­men kie­lel­lä. Eri­tyi­ses­ti toi­ve­lau­lu­tuo­ki­oi­den voi­ma­kas, vä­lil­lä jopa de­si­be­li­ra­jat ylit­tä­vä lau­lu ava­si sy­dä­men kor­via ja al­tis­ti mie­let Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­seen.

– Seu­ra­vii­kon­lo­pun siu­nauk­sen ko­ke­mus­ta on vai­kea pu­kea sa­noik­si, to­te­si eräs kau­kaa tul­lut seu­ra­vie­ras.

Sen tun­si sy­dä­mes­sään, ja se nä­kyi kas­voil­ta. Sel­lais­ta on Ju­ma­lan seu­ra­siu­naus – kun tai­vas kos­ket­taa maa­ta.

”Mi­kään ei ole muut­tu­nut”

Sun­nun­tain pää­tös­seu­rois­sa Tar­mo Lep­pä­lä luki saar­na­teks­tik­si 1. Moo­sek­sen kir­jas­ta Jaa­ko­bin pai­ni -teks­tin. Kat­rii­na Ben­dik­sen tulk­ka­si pu­heen nor­jan kie­lel­le.

Al­koi mie­len­kiin­toi­nen yh­tei­nen mat­ka Esaun ja Jaa­ko­bin lap­suu­den ko­dis­ta Me­so­po­ta­mi­aan ja ta­kai­sin Jab­bok-vir­ran kah­laa­mol­le. Seu­ra­pu­he oli kuin raa­mat­tu­tun­ti Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­ta Jaa­ko­bin mo­ni­vai­hei­ses­sa elä­mäs­sä. Teks­ti oli mie­len­kiin­toi­nen, ja kun Pyhä Hen­ki teki pu­hu­tun sa­nan elä­väk­si, sen ope­tus ra­vit­si syys­seu­rois­sa sa­nan­kuu­los­sa ol­leet vie­lä vuo­si­tu­han­sien jäl­keen.

Kau­an sit­ten ja kau­ka­na Jab­bok-vir­ral­la Jaa­ko­bin pai­ni­kump­pa­nin ju­lis­ta­ma siu­naus oli edel­leen elä­vä­nä us­ko­vais­ten kes­kel­lä, ja sen al­le sai­vat seu­ra­vie­raat jää­dä. Syys­seu­rat oli hyvä päät­tää seu­ra­vie­raan to­te­a­muk­seen: ”Mi­kään ei ole muut­tu­nut.”