Tuo­mo A. Ko­mu­lai­nen

Ke­tään muu­ta ei ko­ro­te­ta yli mui­den kuin Ih­mi­sen Poi­ka.

”Las­ki­ai­nen las­ke­taan, paas­ton ai­ka al­kaa.” Raa­ma­tun mu­kai­nen paas­to on val­mis­tau­tu­mis­ta kris­ti­kun­nan tär­keim­pään juh­laan. Sor­re­tut va­pau­te­taan, ikeen­hih­nat ir­ro­te­taan, näl­käi­sel­le mur­re­taan lei­pää ei­kä apua tar­vit­se­vaa vel­jeä kar­tel­la. (Jes. 58:6–7.)

Ope­tus­lap­set tie­si­vät, et­tä Jee­suk­sen toi­min­ta oli hui­pen­tu­mas­sa. Pian ta­pah­tui­si se, mi­hin ku­lu­neet kol­me vuot­ta hä­nen seu­ras­saan oli­vat täh­dän­neet.

Jee­suk­sen puhe kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­muk­ses­taan näyt­täi­si men­neen ope­tus­lap­sil­ta ohi. He oli­vat ot­ta­neet ai­em­mat ope­tuk­set Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tu­los­ta ko­vin konk­reet­ti­ses­ti. He us­koi­vat, et­tä hei­dän Mes­ta­rin­sa val­mis­tau­tui pe­rus­ta­maan maan pääl­le nä­ky­vän val­ta­kun­nan. Siel­lä he it­se­kin oli­si­vat hie­nos­sa ja mer­kit­tä­väs­sä ase­mas­sa. To­teu­tui­si­ko se nyt Je­ru­sa­le­min pää­si­äis­juh­lil­la?

Ope­tus­lap­sis­ta Jaa­kob ja Jo­han­nes, joil­le Jee­sus oli an­ta­nut ni­men Bo­a­ner­ges, ’uk­ko­sen­jy­li­nän po­jat’, kat­soi­vat het­ken­sä koit­ta­neen. He pal­jas­ti­vat Jee­suk­sel­le pyyn­tön­sä, jos­ta oli­vat eh­kä jo pi­dem­män ai­kaa su­pa­tel­leet kes­ke­nään. Mer­kil­le­pan­ta­vaa on, et­tä he ha­lu­si­vat Jee­suk­sen suos­tu­muk­sen jopa en­nen kuin oli­vat asi­aa ky­sy­neet­kään!

Jee­sus täyt­tää Ju­ma­lan tah­don

Jaa­kob ja Jo­han­nes ta­voit­te­li­vat val­ta­kun­nan par­hai­ta paik­ko­ja. Toi­sen ku­vauk­sen mu­kaan myös hei­dän äi­tin­sä oli täs­sä pro­jek­tis­sa mu­ka­na. (Matt. 20:20–21.) Vel­jek­set tun­si­vat ken­ties ole­van­sa jon­kin­lai­ses­sa eri­tyi­sa­se­mas­sa, oli­vat­han he ol­leet kir­kas­tus­vuo­rel­la­kin (Mark. 9:2–10).

Mui­den kym­me­nen ope­tus­las­ten är­ty­mys on ym­mär­ret­tä­vää, sil­lä Jaa­ko­bin ja Jo­han­nek­sen ko­rot­ta­mi­nen oli­si ta­pah­tu­nut hei­dän kus­tan­nuk­sel­laan. Mil­lä pe­rus­teel­la nuo kak­si oli­si­vat jo­ta­kin enem­män? Mah­dol­li­ses­ti muut­kin oli­vat haa­veil­leet sa­mois­ta pai­kois­ta.

Yh­des­tä­kään ope­tus­lap­ses­ta ei kui­ten­kaan ol­lut täyt­tä­mään sitä teh­tä­vää, jon­ka Jee­sus oli Isäl­tään saa­nut. Eri­tyis­pai­kat ovat hä­nen mu­kaan­sa nii­den, joil­le Ju­ma­la on ne tar­koit­ta­nut.

Oman kun­ni­an kiu­sauk­set

Ju­ma­la an­taa kai­ken, mitä hä­nel­tä pyy­tää, mut­ta sen tu­lee ta­pah­tua Jee­suk­sen ni­mes­sä (Joh. 16:23). Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nus se­lit­tää, et­tä Ju­ma­la voi jät­tää täyt­tä­mät­tä sel­lai­set pyyn­nöt, jot­ka ei­vät pal­ve­li­si ih­mi­sen ian­kaik­kis­ta pa­ras­ta.

Vel­jek­siä vai­va­si La­es­ta­diuk­sen sa­noin ”kun­ni­an rie­tas”. Se on kiu­sal­li­sen tut­tu vie­ras Ju­ma­lan lap­sil­le, vaik­ka­pa sa­nan­ju­lis­ta­jil­le. Kun eräs­tä pu­hu­jaa oli kii­tel­ty saar­nan jäl­keen, hän vas­ta­si: ”Myö­häs­tyit, piru eh­ti en­sin!”

Kris­til­li­nen nöy­ryys ei tar­koi­ta, et­tei kris­tit­ty voi­si toi­mia joh­ta­vas­sa ase­mas­sa. Näin myös Sii­o­nin työs­sä, jos kut­su käy. Se­lit­tä­es­sään ar­mo­lah­jo­jen mer­ki­tys­tä Paa­va­li roh­kai­see: ”Pal­ve­lu­teh­tä­vän saa­nut pal­vel­koon, ope­tus­teh­tä­vän saa­nut opet­ta­koon, – – joka joh­taa, joh­ta­koon tar­mok­kaas­ti” (Room. 12:6–8).

Oleel­lis­ta on, et­tä Ju­ma­lan sil­mis­sä kaik­ki ovat sa­mal­la vii­val­la. To­del­li­nen kii­tos kuu­luu lah­jo­jen an­ta­jal­le.

Yk­si on Mes­ta­rim­me

Jee­sus suos­tui pil­kat­ta­vak­si, hä­väis­tä­väk­si ja sur­mat­ta­vak­si, jot­ta nä­ki­sim­me Ju­ma­lan rak­kau­den hä­nen Poi­kan­sa uh­ri­ties­sä. Vain yk­si on Mes­ta­rim­me (Matt. 23:10). Evan­ke­liu­mi on apu myös oman kun­ni­an kiu­sauk­siin.

Tär­ke­ää on py­syä ta­sa­päi­se­nä jouk­ko­na Jee­suk­sen ja­lan­jäl­jis­sä, kun hän joh­taa oman­sa tai­vaal­li­seen ko­ti­kau­pun­kiin. ”Käy­kääm­me siis Je­ru­sa­le­miin, on ikui­nen kirk­kaus siel­lä. Ja luok­sen­sa ker­ran hän ko­ko­aa ne, jot­ka hän tun­si tiel­lä.” (Vk. 54:4.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Mark. 10:32–45

Raa­mat­tu 1992: Kun he sit­ten nou­si­vat Je­ru­sa­le­miin vie­vää tie­tä, Jee­sus kul­ki mui­den edel­lä. Ope­tus­lap­set oli­vat ym­mäl­lä, ja hei­dän pe­räs­sään kul­ke­vat ih­mi­set al­koi­vat pe­lä­tä. Sil­loin Jee­sus kut­sui taas luok­seen kak­si­tois­ta ope­tus­las­taan ja al­koi pu­hua heil­le sii­tä, mitä hä­nel­le oli ta­pah­tu­va: ”Me me­nem­me nyt Je­ru­sa­le­miin, ja Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan yli­pap­pien ja lai­no­pet­ta­jien kä­siin. He tuo­mit­se­vat hä­net kuo­le­maan ja luo­vut­ta­vat hä­net pa­ka­noil­le, ja nämä pilk­kaa­vat ja syl­ke­vät ja ruos­ki­vat hän­tä ja tap­pa­vat hä­net. Mut­ta kol­men päi­vän ku­lut­tua hän nou­see kuol­leis­ta.” Jaa­kob ja Jo­han­nes, Se­be­deuk­sen po­jat, tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja sa­noi­vat: ”Opet­ta­ja, meil­lä oli­si si­nul­le pyyn­tö. Suos­tut­han sii­hen.” ”Mitä te ha­lu­at­te mi­nun te­ke­vän?” ky­syi Jee­sus. He vas­ta­si­vat: ”Kun kirk­kau­te­si tu­lee, an­na mei­dän is­tua vie­rel­lä­si, toi­sen oi­ke­al­la ja toi­sen va­sem­mal­la puo­lel­la.” Jee­sus sa­noi heil­le: ”Te et­te tie­dä mitä pyy­dät­te. On­ko teis­tä juo­maan sitä mal­jaa, jon­ka minä juon? Voit­te­ko te ot­taa sen kas­teen, jol­la mi­nut kas­te­taan?” ”Voim­me”, he vas­ta­si­vat. Sil­loin Jee­sus sa­noi heil­le: ”Sen mal­jan, jon­ka minä juon, te vie­lä juot­te­kin, ja sil­lä kas­teel­la, jol­la mi­nut kas­te­taan, kas­te­taan myös tei­dät. Mut­ta minä en mää­rää sii­tä, kuka is­tuu oi­ke­al­la ja kuka va­sem­mal­la puo­lel­la­ni. Ne pai­kat ovat nii­den, joil­le ne on tar­koi­tet­tu.” Kun muut kym­me­nen kuu­li­vat täs­tä, he suut­tui­vat Jaa­ko­bil­le ja Jo­han­nek­sel­le. Mut­ta Jee­sus kut­sui hei­dät luok­seen ja sa­noi: ”Te tie­dät­te, et­tä ne, jot­ka ovat hal­lit­si­jan ase­mas­sa, ovat kan­so­jen her­ro­ja ja maan mah­ta­vat pi­tä­vät kan­so­ja val­tan­sa al­la. Niin ei saa ol­la tei­dän kes­kuu­des­san­ne. Joka tah­too tei­dän jou­kos­san­ne tul­la suu­rek­si, se ol­koon tois­ten pal­ve­li­ja, ja joka tah­too tul­la tei­dän jou­kos­san­ne en­sim­mäi­sek­si, se ol­koon kaik­kien or­ja. Ei Ih­mi­sen Poi­ka­kaan tul­lut pal­vel­ta­vak­si, vaan pal­ve­le­maan ja an­ta­maan hen­ken­sä lun­naik­si kaik­kien puo­les­ta.”

Bib­lia: Mut­ta he oli­vat tiel­lä me­ne­mäs­sä ylös Je­ru­sa­le­miin; ja Je­sus kävi hei­dän edel­län­sä, ja he häm­mäs­tyi­vät, ja seu­ra­si­vat hän­tä ja pel­kä­si­vät. Ja hän ot­ti taas ne kak­si­tois­ta­kym­men­tä ty­kön­sä ja ru­pe­si heil­le sa­no­maan, mitä hä­nel­le ta­pah­tu­va oli: Kat­so, me me­nem­me ylös Je­ru­sa­le­miin, ja Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan ylön pap­pein pää­mie­hil­le ja kir­ja­nop­pi­neil­le, ja he tuo­mit­se­vat hä­nen kuo­le­maan ja an­ta­vat ylön hä­nen pa­ka­noil­le; ja he pilk­kaa­vat hän­tä, ja piek­sä­vät hä­nen, ja syl­ke­vät hä­nen pääl­len­sä, ja tap­pa­vat hä­nen; ja kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see ylös. Niin tuli hä­nen ty­kön­sä Ja­kob ja Jo­han­nes, Ze­be­deuk­sen po­jat, sa­no­en: Mes­ta­ri! Me tah­dom­me, et­täs meil­le te­ki­sit, mitä me anom­me. Niin hän sa­noi heil­le: mitä te tah­dot­te mi­nua teil­len­ne te­ke­mään? Vaan he sa­noi­vat hä­nel­le: an­na toi­sen meis­tä is­tua oi­ki­al­la ja toi­sen va­sem­mal­la puo­lel­las si­nun kun­ni­as­sas. Mut­ta Je­sus sa­noi heil­le: et­te tie­dä, mitä te anot­te. Voit­te­ko juo­da sen kal­kin, jon­ka minä juon, ja sil­lä kas­teel­la kas­tet­taa, jol­la minä kas­te­taan? Vaan he sa­noi­vat hä­nel­le: voim­me. Niin sa­noi Je­sus heil­le: sen kal­kin to­sin te juot­te, jon­ka minä juon, ja sil­lä kas­teel­la te kas­te­taan, jol­la minä kas­te­taan; mut­ta is­tua mi­nun oi­ki­al­la ja va­sem­mal­la puo­lel­la­ni, ei ole mi­nun an­ta­mi­sel­la­ni, mut­ta niil­le, joil­le se val­mis­tet­tu on. Ja kuin ne kym­me­nen sen kuu­li­vat, ru­pe­si­vat he när­käs­ty­mään Ja­ko­bin ja Jo­han­nek­sen täh­den. Mut­ta kuin Je­sus kut­sui hei­dät ty­kön­sä, sa­noi hän heil­le: te tie­dät­te, et­tä ne, jot­ka ovat ase­te­tut kan­sain pää­mie­hik­si, hal­lit­se­vat hei­tä, ja hei­dän ylim­mäi­sil­län­sä on val­ta hei­dän ylit­sen­sä. Mut­ta ei niin pidä ole­man tei­dän kes­ke­nän­ne; vaan joka tei­dän se­as­san­ne tah­too suu­rin ol­la, se ol­kaan tei­dän pal­ve­li­an­ne. Ja joka teis­tä tah­too tul­la en­si­mäi­sek­si, hän ol­kaan kaik­kein or­ja; sil­lä ei myös Ih­mi­sen Poi­ka ole tul­lut, et­tä hän­tä pal­vel­tai­siin, mut­ta pal­ve­le­maan ja an­ta­maan hen­ken­sä lu­nas­tuk­sen hin­nak­si mo­nen edes­tä.