Juha Luok­ka­la

Ih­mi­sen omat teot tai an­si­ot ei­vät mer­kit­se mi­tään Ju­ma­lan edes­sä; tär­kein­tä on ot­taa vas­taan kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Ai­ka, jota eläm­me, muut­tuu jat­ku­vas­ti. Tun­tuu, et­tä kaik­ki van­hat ja pe­rin­tei­set asi­at py­ri­tään häi­vyt­tä­mään ja unoh­ta­maan. Muu­tos­ten kes­kel­lä voi tun­tua tur­vat­to­mal­ta: Mis­tä löy­dän tur­van? Mitä jää jäl­jel­le, jos kaik­ki ajal­li­set pe­rus­tuk­set ka­to­a­vat ym­pä­ril­tä? Mikä kes­tää ian­kaik­ki­ses­ti?

Sana loh­dut­taa ja tuo tur­vaa

Ih­mi­sen omat teot tai an­si­ot ei­vät kes­tä Ju­ma­lan edes­sä. Ih­mi­nen ei myös­kään voi saa­da us­koa ih­mei­tä nä­ke­mäl­lä.

Rik­kaan mie­hen ja La­sa­ruk­sen ver­tauk­ses­sa ri­kas mies ei pääs­syt tai­vaa­seen. Hän ane­li Ab­ra­ha­mil­ta, et­tä kuol­leet he­rä­tet­täi­siin ker­to­maan pe­las­ta­vas­ta us­kos­ta hä­nen vel­jil­leen, jot­ta he us­koi­si­vat. ”Mut­ta Ab­ra­ham sa­noi: ’Jos he ei­vät kuun­te­le Moo­ses­ta ja pro­feet­to­ja, ei hei­tä saa­da us­ko­maan, vaik­ka joku nou­si­si kuol­leis­ta’” (Luuk. 16:31).

Tär­kein­tä on Ju­ma­lan sa­naan pe­rus­tu­va us­ko, jon­ka Pyhä Hen­ki lah­joit­taa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sun omis­ta­mal­la pää­see Ju­ma­lan lap­sek­si. Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­set ei­vät muu­tu. Ne an­ta­vat tur­vat­to­man ajan kes­kel­lä tur­van ja loh­du­tuk­sen.

Kes­tä­vä pe­rus­tus

Fa­ri­seuk­set ja sad­du­keuk­set toi­voi­vat, et­tä Jee­sus epä­on­nis­tui­si ih­mei­den te­os­sa. He var­mas­ti oli­vat näh­neet ja kuul­leet run­saas­ti ih­me­te­ois­ta, joi­ta Jee­sus oli teh­nyt. Moni ih­mi­nen var­maan seu­ra­si Jee­sus­ta, jot­ta nä­ki­si ih­mei­tä. He ei­vät us­ko­neet, vaan he et­si­vät ko­ke­muk­sia ja tun­tei­ta.

Ih­mei­den, ko­ke­muk­sien ja tun­tei­den va­raan pe­rus­tu­va us­ko ei ole kes­tä­vää. Ai­noa kes­tä­vä pe­rus­tus on Jee­sus: ”Pe­rus­tus on jo las­ket­tu, ja se on Jee­sus Kris­tus. Muu­ta pe­rus­tus­ta ei voi ku­kaan las­kea.” (1. Kor. 3:11.)

Jee­sus­ta kuun­te­le­mal­la saam­me kes­tä­vän pe­rus­tuk­sen elä­määm­me ja us­koom­me. Jee­sus sa­noo: ”Jo­kai­nen, joka kuu­lee nämä sa­na­ni ja te­kee nii­den mu­kaan, on kuin jär­ke­vä mies, joka ra­ken­si ta­lon­sa kal­li­ol­le” (Matt. 7:24).

Ju­ma­lan lap­si ei louk­kaan­nu Ju­ma­lan sa­nas­ta, vaan ra­kas­taa sitä ja ha­lu­aa elää sen mu­kai­ses­ti. Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa heik­ko us­ko saa vah­vis­tus­ta. Siel­lä kuu­luu Hy­vän Pai­me­nen ää­ni. Raa­mat­tu on us­kon ja elä­män kor­kein oh­je, joka il­moit­taa pe­las­tuk­sen. Tämä sa­lai­suus avau­tuu Py­hän Hen­gen an­ta­man ym­mär­ryk­sen kaut­ta.

Joo­nan merk­ki: esi­ku­va so­vi­tus­työs­tä

Jee­sus ei näyt­tä­nyt ih­mi­sil­le ih­mei­tä vain ih­mei­den nä­ke­mi­sen vuok­si. Hän oli­si voi­nut näyt­tää ky­sy­jil­le mil­lai­sen ih­me­te­on ta­han­sa, sil­lä hän on Ju­ma­la it­se ja hä­nel­lä on kaik­ki val­ta: ”Mi­nul­le on an­net­tu kaik­ki val­ta tai­vaas­sa ja maan pääl­lä” (Matt. 28:18).

Jee­sus ker­toi kui­ten­kin ky­sy­jil­le Joo­nan mer­kis­tä. Sil­lä hän tar­koit­ti it­se­ään ja so­vi­tus­työ­tä: Jee­sus kuo­li, hau­dat­tiin ja kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­si kuol­leis­ta. Joo­nan ko­ke­muk­set oli­vat esi­ku­va Kris­tuk­sen työs­tä ja ta­pah­tu­mis­ta.

Suu­rim­pia ih­me­te­ko­ja on se, et­tä syn­ti­nen ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ja he­rää eloon syn­nin unes­ta. Sii­tä ih­me­te­os­ta ovat en­ke­lit­kin ilois­saan: ”Yh­tä lail­la, sen sa­non teil­le, iloit­se­vat Ju­ma­lan en­ke­lit yh­des­tä­kin syn­ti­ses­tä, joka te­kee pa­ran­nuk­sen” (Luuk. 15:10).

Tu­le­va­na sun­nun­tai­na muis­tel­laan us­kon­puh­dis­tus­ta. Päi­vän kes­ki­ös­sä on Raa­ma­tun sa­nan ar­vo­val­ta ja se, kuin­ka ih­mi­nen pe­las­tuu yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta ja yk­sin Kris­tuk­sen an­si­on täh­den.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 16:1–4

Raa­mat­tu 1992: Jee­suk­sen luo tuli fa­ri­seuk­sia ja sad­du­keuk­sia, jot­ka ha­lu­si­vat pan­na hä­net ko­e­tuk­sel­le ja pyy­si­vät hän­tä näyt­tä­mään mer­kin tai­vaas­ta. Mut­ta Jee­sus vas­ta­si heil­le: ”Il­lal­la te sa­not­te: ’Tu­lee kau­nis il­ma, kun tai­vas rus­kot­taa’, ja aa­mul­la: ’Tä­nään tu­lee ruma il­ma, sil­lä tai­vas on syn­kän rus­kot­ta­va.’ Tai­vas­ta te kyl­lä osaat­te lu­kea, mut­ta et­te ai­ko­jen merk­ke­jä. Tämä paha ja us­ko­ton su­ku­pol­vi vaa­tii merk­kiä, mut­ta ai­noa merk­ki, joka sil­le an­ne­taan, on Joo­nan merk­ki.” Hän jät­ti hei­dät sii­hen ja läh­ti pois.

Bib­lia: Niin tu­li­vat hä­nen ty­kön­sä Pha­ri­se­a­lai­set ja Sad­du­ke­a­lai­set ja kiu­sa­ten anoi­vat hä­nel­tä, et­tä hän mer­kin tai­vaas­ta osoit­tais heil­le. Niin hän vas­ta­si ja sa­noi heil­le: kuin eh­too tu­lee, niin te sa­not­te: sei­jes tu­lee; sil­lä tai­vas rus­kot­taa, ja huo­me­nel­tain: tä­nä­pä­nä tu­lee kova il­ma; sil­lä tai­vas rus­kot­taa ja on val­ju. Te ul­ko­kul­la­tut! te tai­dat­te tai­vaan muo­don tuo­mi­ta, mut­ta ai­kain merk­ke­jä et­te tai­da tuo­mi­ta? Tämä häi­jy ja huo­rin­te­ki­jä su­ku­kun­ta et­sii merk­kiä, ja ei hä­nel­le pidä merk­kiä an­net­ta­man, vaan Jo­nan prop­he­tan merk­ki. Ja hän jät­ti hei­dät, ja meni pois.