Pau­li Ki­vi­o­ja

Hel­lun­tain raa­ma­tun­teks­tit pu­hu­vat Py­häs­tä Hen­ges­tä lu­pauk­se­na ja lah­ja­na. Hä­net on lä­he­tet­ty meil­le puo­lus­ta­jak­si, aut­ta­jak­si ja loh­dut­ta­jak­si. Täs­sä Hen­ges­sä Kris­tus on seu­ra­kun­nas­saan jat­ku­vas­ti läs­nä ja liit­tää us­ko­vat yh­teen Her­raan ja yh­teen us­koon.

Kii­ras­tors­tai-il­ta­na, vii­mei­se­nä yh­des­sä­o­loil­ta­na en­nen kuo­le­maan­sa Jee­sus jät­ti jää­hy­väi­set ope­tus­lap­sil­leen. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi ker­too hä­nen pit­kän vuo­ro­vai­kut­tei­sen pu­heen­sa si­säl­lös­tä.

Yk­si pää­koh­ta sii­nä oli lu­paus Py­hän Hen­gen lä­het­tä­mi­ses­tä. Hän on toi­nen puo­lus­ta­ja, To­tuu­den Hen­ki. En­sim­mäi­nen puo­lus­ta­ja on Jee­sus it­se Isän Ju­ma­lan luo­na syn­tien so­vit­ta­ja­na (1. Joh. 2:1–2). Toi­nen puo­lus­ta­ja tu­lee ole­maan ope­tus­las­ten luo­na ikui­ses­ti.

He­rä­tyk­sen ai­ko­ja

Jee­sus pu­huu päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Py­häs­tä Hen­ges­tä lah­ja­na, jota ei an­ne­ta maa­il­mal­le vaan ai­no­as­taan us­ko­vil­le – niil­le, jot­ka ra­kas­ta­vat hän­tä pi­tä­mäl­lä hä­nen käs­kyn­sä. Py­hän Hen­gen vai­ku­tu­sa­la si­nän­sä on kui­ten­kin ra­ja­ton, sil­lä Ju­ma­la­na, Ju­ma­luu­den kol­man­te­na per­soo­na­na hän on ikui­nen ja kaik­ki­al­la.

Hän läh­tee Isäs­tä ja Po­jas­ta ja te­kee työ­tään maa­il­mas­sa an­ta­mal­la sil­le he­rä­tyk­sen ja et­si­kon ai­ko­ja tah­ton­sa mu­kaan. Kui­ten­kin ih­mi­sen van­hurs­kaut­ta­mi­nen, py­häk­si te­ke­mi­nen, ta­pah­tuu vain Py­hän Hen­gen eri­tyi­ses­sä yh­tei­sös­sä. Se on hä­nen seu­ra­kun­tan­sa, jon­ka hän on kut­su­nut kaik­ki­na ai­koi­na ole­maan työ­vä­li­neen­sä maa­il­mas­sa.

Loh­dut­ta­ja ja puo­lus­ta­ja

Lah­ja­na Pyhä Hen­ki vai­kut­taa us­ko­vis­sa kaik­kia Hen­gen he­del­miä: kes­ki­näis­tä rak­kaut­ta, iloa, rau­haa ja Jee­suk­sen käs­ky­jen pi­tä­mis­tä. Hän myös loh­dut­taa ja puo­lus­taa hei­tä maa­il­man vi­ha­tes­sa hei­tä ja it­se puo­les­taan nuh­te­lee maa­il­maa syn­nin, van­hurs­kau­den ja tuo­mi­on täh­den.

Näi­tä asi­oi­ta Jee­sus ker­toi Py­häs­tä Hen­ges­tä jää­hy­väis­pu­hees­saan. Ope­tus­lap­set ko­ki­vat hel­lun­tai­na hä­nen sa­no­jen­sa täyt­ty­myk­sen Py­hän Hen­gen voi­mak­kaas­sa jul­ki­ses­sa vuo­dat­ta­mi­ses­sa ja sai­vat roh­keu­den ju­lis­taa joka pai­kas­sa evan­ke­liu­mia Jee­suk­ses­ta.

En­nus­tuk­set to­teu­tui­vat

Uu­den tes­ta­men­tin al­ka­es­sa jul­ki­nen Hen­gen vuo­dat­ta­mi­nen oli tar­peen ja sii­nä to­teu­tui­vat pro­feet­to­jen en­nus­tuk­set. Pyhä Hen­ki tu­lee kui­ten­kin myös hil­jai­ses­ti ja nä­ky­mät­tö­mäs­ti sa­nas­sa, ja yk­sin hän vai­kut­taa us­kon syn­ty­mi­sen ih­mi­ses­sä. Hä­nen ni­men­sä on myös elä­väk­si te­ki­jä.

Tämä Hen­gen tu­le­mi­nen ja työ ei ole his­to­ri­aa, vaan tot­ta tä­nä­kin päi­vä­nä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Ju­ma­lan las­ten yh­teys Jee­suk­seen ja tai­vaal­li­seen Isään to­teu­tuu Py­hän Hen­gen vä­li­tyk­sel­lä.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 14:15–21

Raa­mat­tu 1992:

”Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, te nou­da­tat­te mi­nun käs­ky­jä­ni. Minä kään­nyn Isän puo­leen, ja hän an­taa teil­le toi­sen puo­lus­ta­jan, joka on kans­san­ne ikui­ses­ti. Tämä puo­lus­ta­ja on To­tuu­den Hen­ki. Maa­il­ma ei voi Hen­keä saa­da, sil­lä maa­il­ma ei näe ei­kä tun­ne hän­tä. Mut­ta te tun­net­te hä­net, sil­lä hän py­syy luo­nan­ne ja on teis­sä. En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan tu­len luok­sen­ne. Vie­lä vä­hän ai­kaa, ei­kä maa­il­ma enää näe mi­nua, mut­ta te nä­et­te, sil­lä minä elän ja te­kin tu­let­te elä­mään. Sinä päi­vä­nä te ym­mär­rät­te, et­tä minä olen Isäs­sä­ni ja et­tä te olet­te mi­nus­sa ja minä teis­sä. Joka on ot­ta­nut vas­taan mi­nun käs­ky­ni ja nou­dat­taa nii­tä, se ra­kas­taa mi­nua. Ja mi­nun Isä­ni ra­kas­taa sitä, joka ra­kas­taa mi­nua, ja hän­tä mi­nä­kin ra­kas­tan ja il­mai­sen hä­nel­le it­se­ni.”

Bib­lia:

Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, niin pi­tä­käät mi­nun käs­ky­ni. Ja minä olen ru­koi­le­va Isää, ja hän an­taa teil­le toi­sen Loh­dut­ta­jan, et­tä hän tei­dän kans­san­ne olis ijan­kaik­ki­ses­ti: To­tuu­den Hen­gen, jota ei maa­il­ma tai­da ot­taa vas­taan, sil­lä ei he näe hän­tä, ei­kä tun­ne hän­tä: mut­ta te tun­net­te hä­nen, sil­lä hän py­syy tei­dän ty­kö­nän­ne ja on teis­sä ole­va. En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan minä tu­len tei­dän ty­kön­ne. Vie­lä on vä­hän ai­kaa, ja ei maa­il­ma sil­leen mi­nua näe, mut­ta te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä elän, ja te myös elät­te. Vie­lä on vä­hän ai­kaa, ja ei maa­il­ma sil­leen mi­nua näe, mut­ta te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä elän, ja te myös elät­te. Sinä päi­vä­nä pi­tää tei­dän ym­mär­tä­män, et­tä minä olen Isäs­sä, ja te mi­nus­sa ja minä teis­sä. Jol­la mi­nun käs­ky­ni ovat ja ne kät­kee, se ra­kas­taa mi­nua: mut­ta joka mi­nua ra­kas­taa, hän ra­kas­te­taan mi­nun Isäl­tä­ni, ja minä tah­don hän­tä ra­kas­taa, ja il­moi­tan it­se­ni hä­nel­le.