Kal­le Er­vas­ti

Jee­sus tie­si hän­tä odot­ta­van kär­si­myk­sen ja koh­ta­si ää­rim­mäi­sen vai­ke­at kiu­sauk­set. Hän ei kui­ten­kaan va­lin­nut hel­poin­ta tie­tä, vaan py­syi pe­las­tus­suun­ni­tel­mas­sa rak­kau­des­taan ih­mi­siä koh­taan.

Me ih­mi­set kan­nam­me usein huol­ta epä­var­mas­ta tu­le­vai­suu­des­ta. Mi­ten suu­ri oli­si­kaan huo­lem­me, jos tie­täi­sim­me jo­tain ka­ma­laa ole­van edes­sä, ja et­tä se ta­pah­tuu var­mas­ti? Jee­sus on kaik­ki­tie­tä­vä ja kaik­ki­nä­ke­vä, joka to­del­la tie­si oman tu­le­vai­suu­ten­sa.

Edes­sä ris­tin tie

Jee­sus näki en­nal­ta it­sen­sä hä­pe­äl­li­ses­ti te­loi­tet­tu­na, ruos­kit­tu­na, kas­voil­leen syl­jet­ty­nä ja pii­keil­lä kruu­nat­tu­na. Ja vie­lä enem­män: hän tie­si kan­ta­van­sa it­se, omas­sa ruu­miis­saan mei­dän syn­tim­me ris­tin­puul­le (1. Piet. 2:24).

Hän as­tui­si mil­jar­dien syn­tis­ten ih­mis­ten puo­les­ta tuo­mi­ol­le. Mo­nel­le jo oman syyl­li­syy­den kan­ta­mi­nen voi ol­la ras­kas­ta.

Ju­ma­la tuli Kris­tuk­ses­sa ih­mi­sek­si ih­mis­ten maa­il­maan. Hän oli tääl­lä tosi ih­mi­nen, joka koki edes­sä ole­vat Gol­ga­tan ta­pah­tu­mat täs­mäl­leen ih­mi­sen ta­val­la.

Mur­heel­li­nen uu­ti­nen

Sun­nun­tain ai­he kä­sit­te­lee kiu­sauk­sia. Ne kos­ki­vat myös Jee­sus­ta. Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus en­sim­mäi­sen ker­ran ker­toi ope­tus­lap­sil­leen, et­tä hä­net tul­laan sur­maa­maan.

Pie­ta­ri ei pi­tä­nyt täs­tä, jo­ten hän ot­ti Ju­ma­lan Po­jan pu­hut­te­luun ja sa­noi: “Sitä ei saa ta­pah­tua si­nul­le, Her­ra!”

Jee­suk­sen re­ak­tio oli jär­kyt­tä­vä. Hän kään­si sel­kän­sä Pie­ta­ril­le ja sa­noi: “Väis­ty tiel­tä­ni, Saa­ta­na! Sinä tah­dot saa­da mi­nut lan­ke­a­maan.”

Pie­ta­ri sa­noi ää­neen kiu­sauk­sen, joka lie­nee ol­lut Jee­suk­sel­le vai­kein: Jee­sus voi­si vält­tää kär­si­myk­sen. Pie­ta­rin hy­vää tar­koit­ta­neet sa­nat edus­ti­vat in­hi­mil­lis­tä ajat­te­lua. Jee­suk­sen rak­kaus jo­kais­ta ih­mis­tä koh­taan taas edel­lyt­ti py­sy­mis­tä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mas­sa. Jee­sus tie­si, et­tä jos hän sääs­tää it­sen­sä, hän ka­dot­taa ih­mi­set.

Syvä si­säi­nen kamp­pai­lu

Oli­si­ko Jee­sus voi­nut es­tää kuo­le­man­sa? Van­git­se­mis­het­kel­lä hän muis­tut­ti, et­tä voi­si pyy­tää Isäl­tä heti apuun ”kak­si­tois­ta le­gi­oo­naa en­ke­lei­tä ja enem­män­kin” (Matt. 26:53). Se on enem­män kuin mo­nes­sa kau­pun­gis­sam­me on asuk­kai­ta. Jee­sus ei kut­su­nut tai­vaan ar­mei­jaa avuk­seen.

Vaik­ka Raa­mat­tu ei tar­kas­ti ku­vaa Jee­suk­sen mie­len­liik­kei­tä, hä­nen käy­tök­sen­sä pit­kän­per­jan­tain lä­hes­ty­es­sä pal­jas­taa sy­vän si­säi­sen kamp­pai­lun.

Get­se­ma­nen puu­tar­has­sa Jee­sus ru­koi­li ver­ta hi­koil­len: ”Ab­ba, Isä, kaik­ki on si­nul­le mah­dol­lis­ta. Ota tämä mal­ja mi­nul­ta pois.” (Mark. 14:36.) Sil­ti hän jat­koi: ”Ei kui­ten­kaan mi­nun tah­to­ni mu­kaan, vaan si­nun.”

Sa­moin hän pa­rah­ti: ”Nyt olen jär­kyt­ty­nyt. Mitä sa­noi­sin? Isä, pe­las­ta mi­nut täs­tä het­kes­tä!” (Joh. 12:27.) Kui­ten­kin hän ym­mär­si: ”Ei! Juu­ri tä­hän on koko elä­mä­ni täh­dän­nyt.”

Kiu­sat­tu­jen kal­tai­nen

Mik­si Jee­sus va­lit­si näin? Paa­va­li an­taa tä­hän vas­tauk­sen, joka on hyvä us­kon­tun­nus­tus: “Sen elä­män, jota täs­sä ruu­miis­sa­ni vie­lä elän, elän us­ko­en Ju­ma­lan Poi­kaan, joka ra­kas­ti mi­nua ja an­toi hen­ken­sä puo­les­ta­ni” (Gal. 2:20).

Jee­suk­sen oli tul­ta­va joka suh­tees­sa vel­jien­sä kal­tai­sek­si (Hepr. 2:17). Hän eli tääl­lä maa­il­mas­sa us­ko­vais­ten kiu­sat­tu­na vel­je­nä ja kävi läpi kaik­ki kiu­sauk­set ja ko­et­te­le­muk­set, jot­ta voi­si aut­taa nii­tä, joi­ta ko­e­tel­laan (Hepr. 2:18; 4:15).

Kun tun­net it­se­si hei­kok­si tai syn­ti­sek­si, muis­ta, kuka on tais­tel­lut ja voit­ta­nut puo­les­ta­si.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 16:21–23

Raa­mat­tu 1992: Täs­tä läh­tien Jee­sus al­koi pu­hua ope­tus­lap­sil­leen, et­tä hä­nen oli men­tä­vä Je­ru­sa­le­miin ja kär­sit­tä­vä pal­jon kan­san van­him­pien, yli­pap­pien ja lai­no­pet­ta­jien kä­sis­sä. Hä­net sur­mat­tai­siin, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­si­si kuol­leis­ta. Pie­ta­ri veti hä­net eril­leen ja al­koi nuh­del­la hän­tä: ”Ju­ma­la var­jel­koon! Sitä ei saa ta­pah­tua si­nul­le, Her­ra!” Mut­ta hän kään­tyi pois ja sa­noi Pie­ta­ril­le: ”Väis­ty tiel­tä­ni, Saa­ta­na! Sinä tah­dot saa­da mi­nut lan­ke­a­maan. Si­nun aja­tuk­se­si ei­vät ole Ju­ma­las­ta, vaan ih­mi­ses­tä!”

Bib­lia: Sii­tä ajas­ta ru­pe­si Je­sus ju­lis­ta­maan ope­tus­lap­sil­len­sa, et­tä hä­nen piti Je­ru­sa­le­miin me­ne­män, ja pal­jon van­him­mil­ta ja pap­pein pää­mie­hil­tä ja kir­ja­nop­pi­neil­ta kär­si­män, ja ta­pet­ta­man, ja kol­man­te­na päi­vä­nä ylös­nou­se­man. Ja Pie­ta­ri ot­ti hä­nen eri­nän­sä, ru­pe­si hän­tä nuh­te­le­maan, sa­no­en: ar­mah­da it­si­äs, Her­ra: äl­köön si­nul­le se taph­tu­ko! Niin hän kään­si it­sen­sä ym­pä­ri ja sa­noi Pie­ta­ril­le: mene pois mi­nun ty­kö­ä­ni, saa­ta­na! Sinä olet mi­nul­le pa­hen­nuk­sek­si: et­tes ym­mär­rä nii­tä, jot­ka Ju­ma­lan ovat, mut­ta ne, jot­ka ih­mi­sen ovat.