Jan­ne Iso­maa

Ver­taus­ku­va ker­too Ju­ma­lan suu­res­ta rak­kau­des­ta syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan.

Kun pub­li­kaa­nit ja muut syn­ti­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo kuul­lak­seen hän­tä, fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat sa­noi­vat pa­hek­su­en: ”Tuo mies hy­väk­syy syn­ti­set seu­raan­sa ja syö hei­dän kans­saan.” (Luuk. 15:1–2.)

Raa­ma­tun­koh­ta ku­vaa fa­ri­seus­ten ja lai­no­pet­ta­jien suh­tau­tu­mis­ta syn­ti­siin ih­mi­siin. Jee­sus an­toi fa­ri­seuk­sis­ta ja lai­no­pet­ta­jis­ta ka­run to­dis­tuk­sen: ”He köyt­tä­vät ko­koon ras­kai­ta ja han­ka­lia taak­ko­ja ja sä­lyt­tä­vät ne ih­mis­ten kan­net­ta­vik­si, mut­ta it­se he ei­vät ha­lua nii­tä sor­mel­laan­kaan lii­kaut­taa” (Matt. 23:4).

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen tuh­laa­ja­po­jas­ta

Jee­sus ha­lu­si ha­vain­nol­lis­taa Ju­ma­lan rak­kau­den suu­ruut­ta syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan, ja ker­toi fa­ri­seuk­sil­le ja lai­no­pet­ta­jil­le ver­tauk­sen tuh­laa­ja­po­jas­ta ja hä­nen vel­jes­tään (Luuk. 15:11–32).

Isän ko­din ar­vo oli nuo­rem­man po­jan mie­les­sä hä­mär­ty­nyt. Hän ajat­te­li, et­tä muu­al­la oli­si asi­at pa­rem­min ja päät­ti läh­teä pois ko­toa. Kau­ka­na vie­rail­la mail­la ol­les­saan hän huo­ma­si, mi­ten äk­kiä oli tuh­lan­nut kai­ken omai­suu­ten­sa.

Poi­ka tun­si it­sen­sä näl­käi­sek­si ja muis­ti, et­tä isän ko­dis­sa oli kai­kil­la yl­lin kyl­lin ruo­kaa. Hän­tä al­koi ka­dut­taa ko­toa läh­tö, ja hän päät­ti pa­la­ta ky­sy­mään, pää­si­si­kö vie­lä ta­kai­sin.

Ju­ma­la oli he­rät­tä­nyt hä­nes­sä syn­nin­tun­non: ”Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan” (Luuk 15:18). Isä käs­ki pu­kea tuh­laa­ja­po­jan par­hai­siin vaat­tei­siin. Tä­män li­säk­si hä­nel­le pan­tiin sor­mus sor­meen ja ken­gät jal­kaan.

Van­hem­pi veli ih­met­te­li, mik­si isä jär­jes­ti juh­lat kai­ken tuh­lan­neel­le, ko­tiin pa­lan­neel­le vel­jel­le. Hän koki saa­neen­sa it­se vä­hem­män, ei­kä voi­nut hy­väk­syä sitä, et­tä isä an­toi nuo­rem­mal­le vel­jel­le kai­ken an­teek­si. Van­hem­pi veli oli omas­ta mie­les­tään on­nis­tu­nut pal­ve­le­maan isää niin hy­vin, et­tä oli­si an­sain­nut pa­rem­man koh­te­lun, kuin kai­ken tuh­lan­nut veli.

Ju­ma­la voi he­rät­tää ih­mi­sen oman­tun­non

Mei­dän­kin ai­ka­nam­me Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­vo voi hä­mär­tyä ja syn­ti voi tul­la rak­kaak­si. Us­kos­ta luo­pu­nut voi tuh­laa­ja­po­jan ta­voin ko­kea, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa elä­es­sä asi­at oli­vat sit­ten­kin hy­vin. Isän ko­dis­sa sai joka päi­vä us­koa kaik­ki syn­nit run­sain mää­rin an­teek­si.

Ju­ma­la voi Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta he­rät­tää ih­mi­sen oman­tun­non. Syn­ti­syy­ten­sä tun­nis­ta­va ih­mi­nen voi huo­ma­ta, et­tä sy­dä­mes­tä puut­tuu Ju­ma­lan rau­ha. Täl­lai­nen ih­mi­nen al­kaa kai­va­ta ta­kai­sin Isän ko­tiin.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa ka­tu­val­le syn­ti­sel­le an­ne­taan syn­nit an­teek­si. Syn­tyy ilo sii­tä, kun epä­us­koon jou­tu­nut ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ar­mon. Ju­ma­lan lap­set ei­vät koe tuh­laa­ja­po­jan vel­jen lail­la kat­ke­ruut­ta, vaan iloit­se­vat, kun toi­nen ih­mi­nen saa kai­ken an­teek­si ja on sa­ma­nar­voi­nen tois­ten Ju­ma­lan las­ten kans­sa.

Jat­ku­va ilo an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ar­mah­det­tu­jen syn­tis­ten jouk­ko. Ju­ma­lan lap­si iloit­see sy­dä­mes­sään sii­tä, et­tä saa yhä uu­del­leen us­koa syn­tin­sä an­teek­si. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ele­tään to­dek­si Raa­ma­tun ope­tus­ta ar­mos­ta: ”An­teek­si­an­ta­va ja lau­pi­as on Her­ra. Hän on kär­si­väl­li­nen ja hä­nen ar­mon­sa on suu­ri” (Ps. 103:8).

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 15:11-32

Jee­sus sa­noi:

”Erääl­lä mie­hel­lä oli kak­si poi­kaa. Nuo­rem­pi heis­tä sa­noi isäl­leen: ’Isä, an­na mi­nul­le osuu­te­ni omai­suu­des­ta­si.’ Isä ja­koi omai­suu­ten­sa poi­kien kes­ken. Jo muu­ta­man päi­vän pääs­tä nuo­rem­pi ko­ko­si kaik­ki va­ran­sa ja läh­ti kau­as vie­rail­le mail­le. Siel­lä hän tuh­la­si koko omai­suu­ten­sa viet­tä­en hol­ti­ton­ta elä­mää. Kun hän oli pan­nut kai­ken me­ne­mään, sii­hen maa­han tuli an­ka­ra nä­län­hä­tä, ja hän jou­tui kär­si­mään puu­tet­ta. Sil­loin hän meni erään si­kä­läi­sen mie­hen pal­ve­luk­seen, ja tämä lä­het­ti hä­net ti­luk­sil­leen si­ko­pai­me­nek­si. Näl­kään­sä hän oli­si ha­lun­nut syö­dä pal­ko­ja, si­ko­jen ruo­kaa, mut­ta nii­tä­kään ei hä­nel­le an­net­tu.

Sil­loin poi­ka meni it­seen­sä ja ajat­te­li: ’Mi­nun isä­ni palk­ka­lai­sil­la on kai­kil­la yl­lin kyl­lin ruo­kaa, mut­ta minä nään­nyn tääl­lä näl­kään. Ei, nyt minä läh­den isä­ni luo ja sa­non hä­nel­le: Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan. En ole enää sen ar­voi­nen, et­tä mi­nua kut­su­taan po­jak­se­si. Ota mi­nut palk­ka­lais­te­si jouk­koon.’ Niin hän läh­ti isän­sä luo.

Kun poi­ka vie­lä oli kau­ka­na, isä näki hä­net ja hel­tyi. Hän juok­si poi­kaa vas­taan, sul­ki hä­net sy­liin­sä ja suu­te­li hän­tä. Poi­ka sa­noi hä­nel­le: ’Isä, minä olen teh­nyt syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja si­nua vas­taan. En ole enää sen ar­voi­nen, et­tä mi­nua kut­su­taan po­jak­se­si.’ Mut­ta isä sa­noi pal­ve­li­joil­leen: ’Ha­ke­kaa jou­tuin par­haat vaat­teet ja pu­ke­kaa hä­net nii­hin, pan­kaa hä­nel­le sor­mus sor­meen ja ken­gät jal­kaan. Tuo­kaa syöt­tö­va­sik­ka ja teu­ras­ta­kaa se. Nyt syö­dään ja vie­te­tään ilo­juh­laa! Mi­nun poi­ka­ni oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa, mut­ta nyt hän on löy­ty­nyt.’ Niin al­koi iloi­nen juh­la.

Van­hem­pi poi­ka oli pel­lol­la. Kun hän siel­tä pa­la­tes­saan lä­hes­tyi ko­tia, hän kuu­li lau­lun, soi­ton ja tans­sin. Hän huu­si luok­seen yh­den pal­ve­li­jois­ta ja ky­syi, mitä oli te­keil­lä. Pal­ve­li­ja vas­ta­si: ’Vel­je­si tuli ko­tiin, ja isä­si käs­ki teu­ras­taa syöt­tö­va­si­kan, kun sai hä­net ter­vee­nä ta­kai­sin.’ Sil­loin van­hem­pi veli suut­tui ei­kä ha­lun­nut men­nä si­sään. Isä tuli ulos ja suos­tut­te­li hän­tä, mut­ta hän vas­ta­si: ’Kaik­ki nämä vuo­det minä olen raa­ta­nut si­nun hy­väk­se­si en­kä ole ker­taa­kaan jät­tä­nyt käs­ky­ä­si täyt­tä­mät­tä. Sil­ti et ole kos­kaan an­ta­nut mi­nul­le edes vuo­hi­pa­hais­ta juh­li­ak­se­ni ys­tä­vie­ni kans­sa. Mut­ta kun tämä si­nun poi­ka­si tu­lee, tämä, joka on hä­vit­tä­nyt omai­suu­te­si port­to­jen pa­ris­sa, sinä teu­ras­tat hä­nel­le syöt­tö­va­si­kan!’ Isä vas­ta­si hä­nel­le: ’Poi­ka­ni, sinä olet ai­na mi­nun luo­na­ni, ja kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun. Mut­ta oli­han nyt täy­si syy iloi­ta ja rie­mui­ta. Si­nun vel­je­si oli kuol­lut mut­ta he­rä­si eloon, hän oli ka­dok­sis­sa mut­ta on nyt löy­ty­nyt.’”