Mat­ti Hyry

Lap­sen­kal­tai­ses­ti us­ko­vat ih­mi­set ym­mär­tä­vät, et­tei heil­lä it­sel­lään ole mi­tään tar­jot­ta­vaa pe­las­tuk­sen­sa eteen, vaan pe­las­tus on silk­kaa Ju­ma­lan ar­moa.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min 18. luku on ot­si­koi­tu ”Seu­ra­kun­nan jär­jes­tys” -ot­si­kon al­le. Koko luku kä­sit­te­lee seu­ra­kun­nan elä­män pe­rus­ky­sy­myk­siä: Kuin­ka ek­sy­nyt­tä ja syn­tiin jou­tu­nut­ta on koh­del­ta­va? Kuin­ka mon­ta ker­taa on an­net­ta­va rik­ko­neel­le vel­jel­le an­teek­si? Ja lo­puk­si: mi­ten ar­mo­ton pal­ve­li­ja saa ran­gais­tuk­sen unoh­det­tu­aan, kuin­ka suu­ren ve­lan it­se oli saa­nut an­teek­si? Luku opet­taa mei­tä us­kon pe­rus­teis­ta ja pe­las­tuk­ses­ta, jon­ka Ju­ma­la Jee­suk­ses­sa meil­le lah­joit­taa.

Lap­si, us­kon esi­ku­va

Ei ole ol­len­kaan kum­mal­lis­ta ky­syä omaa ar­vo­aan ja ha­lu­ta it­sel­leen ar­vos­tus­ta. Mei­dät jopa ope­te­taan kou­lus­sa ja työ­e­lä­mäs­sä ver­tai­le­maan it­se­äm­me toi­siin ja näin myös mit­taa­maan omaa ar­vo­am­me ja ase­maam­me.

Us­kon asi­ois­sa lan­gen­nut ih­mi­nen voi ha­lu­ta tul­la ”Ju­ma­lan kal­tai­sek­si”. Ih­mi­sel­le ei lan­gen­nee­na rii­tä edes ih­mis­ten jou­kos­sa en­sim­mäi­nen sija. Täl­lai­nen ih­mi­nen ei ole Ju­ma­lan edes­sä nöy­rä. Sik­si ei ole ih­meel­lis­tä, et­tä ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta: ”Kuka on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa?”

Jee­sus vas­taa ope­tus­las­ten ky­sy­myk­seen kut­su­mal­la luok­seen lap­sen ja aset­ta­mal­la hä­net us­kon esi­ku­vak­si. ”Se, joka nöyr­tyy tä­män lap­sen kal­tai­sek­si, on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa.”

Oi­kea nöy­ryys nou­see us­kos­ta

Paa­va­li pu­huu Fi­lip­pi­läis­kir­jees­sä nöy­ryy­des­tä, joka nou­see yh­tey­des­tä Kris­tuk­seen. Sen pe­rus­ta­na on us­ko­mi­sen ar­mo.

Paa­va­li ke­hot­taa lu­ki­joi­taan pois it­sek­kyy­des­tä ja tur­ha­mai­suu­des­ta ja ta­voit­te­le­maan toi­sen pa­ras­ta, kos­ka juu­ri niin Ju­ma­la toi­mii. ”Ol­koon teil­lä­kin sel­lai­nen mie­li, joka Kris­tuk­sel­la Jee­suk­sel­la oli. Hä­nel­lä oli Ju­ma­lan muo­to, mut­ta hän ei pi­tä­nyt kiin­ni oi­keu­des­taan ol­la Ju­ma­lan ver­tai­nen.”
(Fil. 2:5–6.)

Ju­ma­lan ar­mon ja evan­ke­liu­min si­säl­tö ei avau­du ih­mis­jär­jel­le. Kun me lan­gen­nei­na ha­lu­ai­sim­me tul­la Ju­ma­lan kal­tai­sik­si, ol­la suu­ria ja en­sim­mäi­siä, toi­mii Ju­ma­la juu­ri päin­vas­toin. Kris­tus luo­pui omas­taan, ot­ti or­jan muo­don. Hän alen­si it­sen­sä ja oli kuu­li­ai­nen kuo­le­maan as­ti. Mik­si? Mei­dän pe­las­tuk­sem­me täh­den.

Lap­sen esi­ku­val­li­suus Raa­ma­tun ope­tuk­ses­sa ei nou­se vi­at­to­muu­des­ta. Sen pe­rus­ta­na on lap­sen us­ko, joka omis­taa Kris­tuk­sen työn omak­si puh­tau­dek­seen. Py­hyys ja esi­ku­val­li­suus ovat ai­na us­kos­ta vuo­ta­vaa lah­jaa, jon­ka pe­rus­ta­na on Py­hän Hen­gen työ.

Jee­suk­sen ope­tus esi­ku­val­li­suu­des­ta ei kos­ke pel­käs­tään lap­sia. Kaik­ki Ju­ma­lan ”vä­häi­set” ovat mie­lel­tään sel­lai­sia, jot­ka ym­mär­tä­vät, et­tei heil­lä it­sel­lään ole mi­tään tar­jot­ta­vaa pe­las­tuk­sen eteen. Pe­las­tus on alus­ta lop­puun Ju­ma­lan työ­tä ja ih­mi­sil­le suo­tua ar­moa.

Evan­ke­liu­mi hoi­taa

Myös us­ko­vais­ten kes­ken voi ol­la rii­to­ja, ko­vuut­ta ja vää­rän­lais­ta val­lan­käyt­töä. Hoi­to­kei­no­na täl­lais­ten vai­keuk­sien kes­kel­lä on evan­ke­liu­min ju­lis­ta­mi­nen ja us­kon pe­rus­tei­siin me­ne­mi­nen.

Vir­hei­den osoit­te­lu, syyt­te­ly ja jopa kova mie­lel­lä esi­te­tyt Ju­ma­lan sa­nan to­tuu­det ei­vät au­ta, el­lei Ju­ma­lan rak­kaus Kris­tuk­ses­sa saa mie­liä peh­me­ne­mään. Jee­suk­sen mie­li täl­lai­sis­sa asi­ois­sa tu­lee esil­le ver­tauk­ses­sa vii­ku­na­puus­ta, joka ei kol­meen vuo­teen ol­lut tuot­ta­nut he­del­mää ja se ha­lut­tiin kaa­taa. Oh­je oli: ”An­na sen ol­la vie­lä yk­si vuo­si. Minä muok­kaan ja lan­noi­tan maan sen ym­pä­ril­tä. Jos­pa se en­si vuon­na te­kee he­del­mää.” (Luuk. 13:6–9.) Oli­si­vat­ko lap­set täs­sä­kin asi­as­sa meil­le esi­ku­va­na? He har­voin rii­te­le­vät vuo­sia.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 18:1–6, (7–9) 10

Raa­mat­tu 1992: Koh­ta sen jäl­keen ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja ky­syi­vät: ”Kuka on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa?” Sil­loin Jee­sus kut­sui luok­seen lap­sen, aset­ti hä­net hei­dän kes­kel­leen ja sa­noi: ”To­ti­ses­ti: el­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Se, joka nöyr­tyy tä­män lap­sen kal­tai­sek­si, on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa. Ja joka mi­nun ni­mes­sä­ni ot­taa luok­seen yh­den­kin täl­lai­sen lap­sen, se ot­taa luok­seen mi­nut. Mut­ta jos joku joh­dat­taa lan­kee­muk­seen yh­den­kin näis­tä vä­häi­sis­tä, jot­ka us­ko­vat mi­nuun, hä­nel­le oli­si pa­rem­pi, et­tä hä­nen kau­laan­sa pan­tai­siin myl­lyn­ki­vi ja hä­net upo­tet­tai­siin me­ren sy­vyy­teen. (Voi tätä maa­il­maa ja sen viet­te­lyk­siä! Viet­te­lys­ten täy­tyy kyl­lä tul­la, mut­ta voi sitä ih­mis­tä, jon­ka kaut­ta ne tu­le­vat! Jos kä­te­si tai jal­ka­si viet­te­lee si­nua, hak­kaa se poik­ki ja hei­tä pois. On­han pa­rem­pi, et­tä kä­si­puo­le­na tai jal­ka­puo­le­na pää­set si­säl­le elä­mään, kuin et­tä si­nut mo­lem­mat kä­det ja ja­lat tal­lel­la hei­te­tään ikui­seen tu­leen. Ja jos sil­mä­si viet­te­lee si­nua, re­päi­se se ir­ti ja hei­tä me­ne­mään. On­han pa­rem­pi, et­tä sil­mä­puo­le­na pää­set si­säl­le elä­mään, kuin et­tä si­nut mo­lem­mat sil­mät tal­lel­la hei­te­tään hel­ve­tin tu­leen.) Kat­so­kaa, et­tet­te hal­vek­si yh­tä­kään näis­tä vä­häi­sis­tä. Sil­lä minä sa­non teil­le: hei­dän en­ke­lin­sä saa­vat tai­vais­sa joka het­ki kat­sel­la mi­nun tai­vaal­li­sen Isä­ni kas­vo­ja.”

Bib­lia: Sil­lä het­kel­lä tu­li­vat ope­tus­lap­set Je­suk­sen tykö, sa­no­en: kuka siis on suu­rin tai­vaan val­ta­kun­nas­sa? Ja Je­sus kut­sui ty­kön­sä lap­sen, ja aset­ti sen hei­dän kes­kel­len­sä, ja sa­noi: to­ti­ses­ti minä sa­non teil­le: el­let­te kään­ny ja tule niin­kuin lap­set, niin et­te suin­kaan tule si­säl­le tai­vaan val­ta­kun­taan. Sen­täh­den joka it­sen­sä alen­taa niin­kuin tämä lap­si, se on suu­rin tai­vaan val­ta­kun­nas­sa. Ja joka hol­hoo sen­kal­tai­sen lap­sen mi­nun ni­mee­ni, hän hol­hoo mi­nun. Mut­ta joka pa­hen­taa yh­den näis­tä pie­nim­mis­tä, jot­ka us­ko­vat mi­nun pääl­le­ni, pa­rem­pi hä­nen olis, et­tä myl­lyn kivi ri­pus­tet­tai­siin hä­nen kau­laan­sa, ja hän upo­tet­tai­siin me­ren sy­vyy­teen. (Voi maa­il­maa pa­hen­nus­ten täh­den, sil­lä pa­hen­nuk­set kum­min­kin tu­le­vat! Voi kui­ten­kin sitä ih­mis­tä, jon­ka kaut­ta pa­hen­nus tu­lee! Mut­ta jos kä­tes taik­ka jal­kas pa­hen­taa si­nun, niin leik­kaa ne pois, ja hei­tä pois ty­kö­äs. Pa­rem­pi on si­nun elä­mään si­säl­le men­nä on­tu­va­na taik­ka raa­ja­rik­ko­na, kuin et­tä si­nul­la olis kak­si kät­tä eli kak­si jal­kaa, ja sinä hei­tet­täi­siin ijan­kaik­ki­seen tu­leen. Ja jos sil­mäs pa­hen­taa si­nun, niin puh­kai­se se ulos, ja hei­tä pois ty­kö­äs. Pa­rem­pi on si­nun sil­mä­puo­le­na elä­mään si­säl­le men­nä, kuin et­tä si­nul­la olis kak­si sil­mää, ja sinä hei­tet­täi­siin hel­ve­tin tu­leen.) Kat­so­kaat, et­tet­te kat­so ylön yh­tä­kään näis­tä pie­nim­mis­tä; sil­lä minä sa­non teil­le: hei­dän en­ke­lin­sä tai­vais­sa nä­ke­vät ai­na mi­nun isä­ni kas­vot, joka on tai­vais­sa.