Teks­ti ja kuva: Mau­ri Pen­nin­kan­gas

Kor­ja­taan ja kun­nos­te­taan van­haa, ei­kä os­te­ta tar­peet­to­mas­ti uut­ta -aja­tuk­sel­la elä­vät Soin­tu ja Ant­ti Pel­to­kan­gas luot­ta­vat sii­hen, et­tä Ju­ma­la an­taa heil­le sen, mikä on tar­peel­lis­ta.

Kun Ala­jär­ven kir­kol­ta aje­taan noin 10 ki­lo­met­riä La­pu­al­le päin, ol­laan Höyk­ky­läs­sä. Kylä on vi­reä, kou­lu toi­mii ja iso sa­ha­lai­tos an­taa mo­nil­le työ­tä. Ky­läs­sä asuu myös Soin­tu ja Ant­ti Pel­to­kan­kaan per­he. Per­hees­sä on seit­se­män las­ta, jois­ta van­hin, Ale­xand­ra on juu­ri täyt­tä­nyt kym­me­nen vuot­ta.

Ele­tään lap­si­per­heen täyt­tä elä­mää. Nel­jä van­hin­ta las­ta, Ale­xand­ra, At­te, Niko ja Amin käy­vät Ala­ky­län ala­kou­lua ja nuo­rim­mat, Ee­mil, Sulo ja Nii­lo ovat päi­vi­sin Soin­tu-äi­din hoi­vis­sa ko­to­sal­la. To­sin lä­hi­ai­koi­na lap­sia ryh­dy­tään kul­jet­ta­maan päi­vä­hoi­toon ja Soin­tu aloit­taa opis­ke­lut.

Ant­ti kul­kee reis­su­hom­mis­sa. Hän läh­tee maa­nan­tai­aa­mui­sin Tam­pe­reen seu­dul­le asen­nus­hom­miin ja pa­laa siel­tä tors­tai-il­ta­päi­vi­sin. Hän asen­taa työ­po­ruk­kan­sa kans­sa ka­lus­tei­ta asun­toi­hin. Ke­väi­sin ja syk­syi­sin An­tin pro­jek­tei­hin kuu­luu myös oman maa­ti­lan kyl­vö- ja kor­juu­työt.

Pel­to­kan­kai­den koti on 150 vuot­ta van­ha hir­si­ta­lo.

– Lap­set ovat ky­sel­leet, et­tä mik­si me asu­taan näin van­has­sa ta­los­sa. Olen sa­no­nut, et­tä ko­tim­me sei­nät on teh­ty iki­hir­sis­tä ja täs­sä mei­dän on ai­van hyvä asua, ker­too Soin­tu.

Ant­ti vah­vis­taa, et­tä tyk­kää asua su­vun van­has­sa ta­los­sa.

– Täs­sä on tun­net­ta. Tämä on mei­dän va­lin­ta.

Tur­val­li­nen ky­läyh­tei­sö

Höyk­ky­län ky­läs­sä asuu pal­jon van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sia. Se an­taa tur­val­li­sen olon.

– Tääl­lä on va­paa­ta asua ja ol­la. Mo­nis­sa per­heis­sä on pal­jon lap­sia, ja ei tar­vit­se se­lit­tää ih­mi­sil­le isoa per­het­tä, miet­tii Soin­tu.

Hän jat­kaa, et­tä omas­sa lap­suu­des­saan he oli­vat ky­län ai­nut us­ko­vai­nen iso per­he.

– Tääl­lä saa ol­la sel­lai­nen kuin on. Ky­läl­lä on avoin il­ma­pii­ri, ja esi­mer­kik­si kou­lus­sa ta­pah­tu­neis­ta las­ten­vä­li­sis­tä ju­tuis­ta voi kaik­kien van­hem­pien kans­sa ju­tel­la va­paas­ti, ke­huu Soin­tu.

Ala­ky­län kou­lu on rei­lun ki­lo­met­rin pääs­sä. Siel­lä on noin 50 op­pi­las­ta.

– Me an­nam­me lap­sil­lem­me pu­he­li­met vas­ta 10-vuo­ti­ai­na. Sii­tä on tul­lut lap­sil­ta jon­kin ver­ran pa­lau­tet­ta, et­tä mik­si em­me saa pu­he­li­mia yh­tä ai­kai­sin kuin ka­ve­rit. Olem­me kes­kus­tel­leet asi­as­ta, ja he ovat ym­mär­tä­neet, et­tä pu­he­li­men saan­ti ei ole ra­has­ta kiin­ni, vaan ha­lu­am­me suo­jel­la hei­tä sen käy­tön hait­ta­puo­lil­ta, ker­too Ant­ti.

Ei tur­haa roi­naa

An­tin mu­kaan Höyk­ky­läs­sä ei ole elin­ta­so­kil­pai­lua.

– Meil­lä­kin on vuo­den 1989 mal­lin Hob­by-asun­to­vau­nu, ja se on ihan hyvä. Sitä on säi­ly­tet­ty ka­ton al­la ja se on kui­va. Kyl­lä­hän se su­vi­seu­ra­ken­täl­lä vä­hän sil­mään pis­tää, et­tä on siel­lä kiil­tä­väm­pi­ä­kin!

Pel­to­kan­kaan per­hees­sä on sel­lai­nen aja­tus, et­tä kor­ja­taan ja kun­nos­te­taan van­haa ei­kä os­te­ta tar­peet­to­mas­ti uut­ta. Täs­tä on hy­vä­nä esi­merk­ki­nä tu­vas­sa sei­so­va sa­ta­vuo­ti­as flyy­ge­li. Sen kun­nos­ti Hel­lak­sen pi­a­no­teh­taan eläk­keel­lä ole­va mes­ta­ri.

An­tin su­vun mu­si­kaa­li­suus on pe­riy­ty­nyt hy­vin lap­sil­le. Sen huo­maa, kun Ale­xand­ra an­taa näyt­teen flyy­ge­lil­lä mu­siik­ki­läk­sys­tään. Myös po­jat ovat jo aloi­tel­leet soit­to­har­ras­tuk­sen.

– Kyl­lä­hän mu­siik­ki­o­pis­tos­sa har­joit­te­lu on mel­ko iso ku­lu­e­rä, mut­ta ajat­te­lem­me, et­tä mu­si­soin­ti on hyvä har­ras­tus, joka kan­taa par­haim­mil­laan koko lop­pu­e­lä­män, Soin­tu sa­noo.

– Sääs­te­tään sit­ten sii­nä, et­tä ei os­te­ta tur­haa roi­naa ja vaat­tei­ta. Kun jo­tain pi­tää hank­kia, py­ri­tään os­ta­maan laa­du­kas­ta, mikä kes­tää kau­an.

Tur­vaa us­kos­ta

Ant­ti ker­too poh­ti­neen­sa, pys­tyy­kö tar­jo­a­maan lap­sil­le tar­peek­si elä­myk­siä ja ko­ke­muk­sia.

– Vä­lil­lä lap­set ovat ky­sy­neet, mik­si joku luok­ka­ka­ve­ri käy ul­ko­mail­la ja me ei iki­nä. Meil­le riit­tää pie­nem­mät reis­sut. Ei ole täl­lä po­ru­kal­la ra­haa ul­ko­maan­mat­koi­hin, ei­kä kyl­lä käy­tän­nön rah­kei­ta­kaan, Soin­tu ker­too.

Ant­ti ja Soin­tu ovat yh­tä miel­tä sii­tä, et­tä elä­män suu­rim­pia rik­kauk­sia ovat us­ko, rak­kaus ja lä­hei­set. Nii­tä ei ra­hal­la saa.

Ant­ti on yrit­tä­jä ja työl­lis­tää täl­lä het­kel­lä muu­ta­man hen­ki­lön asen­nus­fir­mas­saan.

– Vii­me vii­kol­la kul­jin asen­nus­työ­maal­la ja kat­soin val­mis­tu­nei­ta kaap­pi­a­sen­nuk­sia. Mi­nul­le tuli kii­tol­li­nen mie­li sii­tä, et­tä saan ol­la ter­ve, pys­tyn hoi­ta­maan näi­tä työ­jut­tu­ja ja kaik­ki on hy­vin. Ru­koi­len sitä, et­tä Ju­ma­la an­tai­si so­pi­vas­ti kaik­kea.

Pel­to­kan­kaan per­hees­sä on ai­ka ajoin työ­tä lii­an­kin pal­jon.

– Olen huo­man­nut, et­tä py­hä­päi­vät ovat tosi tar­peel­li­sia le­po­päi­viä. Sil­loin saa rau­hoit­tua Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le ja le­vä­tä.

– Us­ko tuo tur­vaa elä­mään. Voi luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la an­taa mei­dän per­heel­le sen, mitä me tar­vit­sem­me, poh­tii Soin­tu.