Kun Ai­la Pääk­kö ja Jaak­ko Määt­tä oli­vat kä­vel­leet alt­ta­ril­le, juh­la­vä­ki lau­loi vir­ren On rie­mu, kun saan tul­la. Se ku­va­si hy­vin sitä tun­net­ta, jota pit­kään yh­tei­ses­tä tu­le­vai­suu­des­ta haa­veil­lut pa­ris­kun­ta koki pääs­tes­sään viet­tä­mään omaa hää­juh­laan­sa.

Yh­teis­lau­lu oli to­sin pää­tet­ty vas­ta het­keä ai­kai­sem­min, kun pap­pi oli ky­sy­nyt, oli­ko sel­lais­ta toi­mi­tuk­seen tu­los­sa. Vir­si 195 tuli Jaa­kol­la heti en­sim­mäi­se­nä mie­leen, nu­me­ro­kin ul­ko­muis­tis­ta.

Ai­la ja Jaak­ko ta­pa­si­vat vuon­na 2010 opis­tos­sa Ra­nu­al­la. Seu­rus­te­lu al­koi myö­hem­min Ou­lus­sa. En­sim­mäi­set seu­rus­te­lu­vuo­det pa­ris­kun­ta asui eri paik­ka­kun­nil­la, Ai­la Ou­lus­sa ja Jaak­ko en­sin Kem­pe­lees­sä ja sit­ten Lu­mi­jo­el­la.

– Yh­teyk­sis­sä ol­tiin ai­na, Jaak­ko ker­too, ja Ai­la tar­ken­taa: kän­ny­kän avul­la.

Pa­ris­kun­ta ta­pa­si toi­si­aan Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ker­hos­sa ja au­rin­ko­lei­reil­lä Sii­ka­tör­mäl­lä. Seu­rus­te­lu oli mu­ka­vaa, yh­tei­sen tu­le­vai­suu­den suun­nit­te­lun ai­kaa.

Koh­ti yh­teis­tä elä­mää

Vuo­den 2023 lo­pul­la pa­ris­kun­ta oli asu­mis­yk­si­kön oh­jaa­jien ja mui­den asuk­kai­den kans­sa jou­luos­tok­sil­la. He ky­syi­vät, sai­si­vat­ko käy­dä kah­des­taan “jos­sain”. Mui­den jää­des­sä kah­vil­le he suun­ta­si­vat sor­mus­kau­poil­le.

Kih­lau­tu­mi­nen ta­pah­tui Ka­ren­tia-ko­tien yh­tei­sel­lä jou­lu­a­te­ri­al­la 20. jou­lu­kuu­ta.

– Kyl­lä­hän se oli shok­ki kai­kil­le! Jaak­ko nau­rah­taa.

Yk­si on­gel­ma kui­ten­kin il­me­ni:

– Mul­la ei mei­nan­nu sor­mus py­syä sor­mes­sa ol­len­kaan, ja Jaak­ko sitä sit­ten pari ker­taa siel­tä lat­ti­al­ta nos­te­li, Ai­la muis­te­lee.

Sor­mus ti­pah­te­li, kun­nes joku huo­ma­si, et­tä Ai­lal­la oli­kin ol­lut Jaa­kon sor­mus. Se ru­pe­si py­sy­mään sor­mes­sa, kun sor­muk­set vaih­det­tiin oi­kein päin.

Ke­vääl­lä tu­le­vil­le puo­li­soil­le pi­det­tiin polt­ta­rit.

– Ne oli­vat kyl­lä mel­koi­nen yl­lä­tys! Jaak­ko ker­too hy­mys­sä suin.

Mo­lem­pien polt­ta­rei­den oh­jel­mas­sa oli ol­lut kei­laus­ta, syö­mis­tä sekä sau­no­mis­ta per­heen­jä­sen­ten kans­sa. Sa­moik­si va­li­koi­tu­neet ak­ti­vi­tee­tit­kin ker­to­vat, et­tä Ai­la ja Jaak­ko ovat hy­vin sa­man­hen­ki­siä.

Juh­lan ai­ka

Häi­tä vie­tet­tiin 7. hei­nä­kuu­ta Kem­pe­lees­sä. Juh­las­sa oli va­jaa kak­si­sa­taa hää­vie­ras­ta. Hää­pa­ri ha­lu­si kut­sua juh­liin kaik­ki lä­hei­set, eh­dot­to­mas­ti myös si­sa­rus­ten lap­set. Kum­mi­lap­si­a­kin Ai­lal­la on kah­dek­san ja Jaa­kol­la nel­jä.

– Mu­ka­vat oli häät, ei tar­vin­nu ol­len­kaan jän­nit­tää mis­tään, Jaak­ko ker­toi­lee.

Mor­si­an­ta oli jän­nit­tä­nyt enem­män, mut­ta hän­kin pys­tyi ot­ta­maan ren­nos­ti:

– Kä­ve­lys­sä olin vä­hän sil­leen, et­tä py­syy­kö hää­kimp­pu kä­des­sä.

Oh­jel­maa oli pal­jon sekä ys­tä­vil­tä et­tä per­heil­tä. Kum­mi­lap­set oli­vat häis­sä ku­vail­leet hää­pa­ria.

– Ai­na­kin ne ker­to, et­tä oon so­si­aa­li­nen ja koh­te­li­as, Ai­la muis­te­lee ku­vai­lu­ja.

Haas­tat­te­lu­ti­lan­tees­sa mu­ka­na ol­lut Ai­lan sis­ko An­ja Jo­en­suu jat­kaa, et­tä Ai­la on huo­maa­vai­nen, herk­kä ja hyvä tu­ke­maan, jos jol­la­kin on su­rua.

Myös Jaak­ko osaa hy­vin koh­da­ta eri­lai­sia tun­tei­ta. Jaa­kol­la on ai­na po­si­tii­vi­nen elä­mä­na­sen­ne, ja huu­mo­ria riit­tää. Sama ku­vaa myös An­jaa.

– Mää otan vaan ai­na ihan ren­nos­ti, Jaak­ko ku­vai­lee, ja tuo­re vai­mo vah­vis­taa vie­res­sä, et­tä näin on.

Jaa­kol­la on myös to­del­la hyvä muis­ti: hän muis­taa esi­mer­kik­si kaik­kien lä­heis­ten syn­ty­mä­päi­vät ja sen, mis­sä Su­vi­seu­rat ovat ol­leet mi­nä­kin vuon­na.

Us­ko ja on­ni pääl­lim­mäi­si­nä

Hää­oh­jel­mas­sa oli myös juh­la­pu­he. Jaa­kon sis­kon mies oli juh­la­pu­hees­sa ker­to­nut ky­sy­neen­sä Jaa­kol­ta, min­kä­lais­ta pu­het­ta he häi­hin toi­vo­vat. ”Sel­lais­ta ta­val­lis­ta seu­ra­pu­het­ta”, oli ol­lut Jaa­kon vas­taus.

Us­ko on kan­ta­va tee­ma pa­ris­kun­nan elä­mäs­sä ja avi­o­lii­tos­sa.

– On se meil­le tär­ke­ää se, et­tä saa ol­la us­ko­mas­sa, ja et­tä on us­ko­vai­se­na men­ty nai­mi­siin. Se on pääl­lim­mäi­sin ja tär­kein asia, Jaak­ko to­te­aa.

Pa­ris­kun­ta iloit­see yh­des­sä asu­mi­ses­ta ja ihan ta­val­li­sis­ta het­kis­tä.

– Syö­dä vaik­ka aa­mu­pa­lo­ja ja il­ta­pa­lo­ja yh­des­sä, sem­mo­nen on mu­ka­vaa, Ai­la ker­too.

Yh­tei­nen koti on nyt Lu­mi­jo­el­la.

– Kyl­lä­hän se tun­tuu mu­ka­val­ta yhes­sä jak­kaa elä­mää, yh­teis­tä elä­mää, Jaak­ko­kin iloit­see.

Pa­ris­kun­ta tyk­kää teh­dä ar­jes­sa mo­nia sa­mo­ja asi­oi­ta: pe­la­ta lau­ta­pe­le­jä, käy­dä pyö­räi­le­mäs­sä, lau­laa yh­des­sä sekä ta­va­ta ah­ke­ras­ti ys­tä­viä ja per­het­tä.

Hei­nä­kuu­hun on eh­ti­nyt mah­tua myös reis­sut mö­kil­le Kuu­sa­moon sekä opis­to­seu­roi­hin Ra­nu­al­le. Pa­ris­kun­nal­la oli seu­rois­sa pal­jon tut­tu­ja:

– Koko ajan tuli joku ha­laa­maan ja on­nit­te­le­maan, Jaak­ko ker­too hy­myil­len.

Kun ky­syn, min­kä­lai­set ovat tun­nel­mat nyt, vas­taus tu­lee no­pe­as­ti:

– On­nel­li­sia ol­laan!