Olin 24-vuo­ti­as, kun odo­tin esi­kois­ta­ni. Olin juu­ri päät­tä­nyt am­mat­ti­kor­ke­a­kou­luo­pin­not. Ras­kau­den puo­li­vä­lis­sä saim­me tie­tää, et­tä lap­si tu­lee ole­maan va­ka­vas­ti sai­ras ja hä­nen eli­nai­kaan­sa oli vai­kea en­nus­taa. Tie­don saa­des­sam­me jou­luun oli kak­si yö­tä. Muis­tan häm­men­nyk­se­ni, kun kak­si ison per­heen äi­tiä oli lo­pet­ta­nut ko­to­naan jou­lu­sii­vouk­sen kes­ken ja tuli meil­le herk­ku­jen kans­sa. Kun sitä ää­neen ih­met­te­lin, he vain to­te­si­vat, et­tä tie­tys­ti tu­lim­me.

Lap­si oli ko­vin sai­ras ja lo­pul­ta kuo­li muu­ta­man kuu­kau­den iäs­sä. Sai­raa­las­ta hän ei iki­nä ko­tiu­tu­nut. Olin tot­tu­nut ole­maan nuo­ri, haus­ka ja iloi­nen. Oli vai­ke­aa sur­ra. Ha­lu­sin ke­ven­tää ras­kas­ta tun­nel­maa. En minä osan­nut toi­sin­kaan toi­mia. Mi­nus­ta oli tär­ke­ää ol­la rei­pas.

Olin jopa hie­man yl­peä sii­tä, kun vai­kei­na ai­koi­na nu­kuin hy­vin ja sel­vi­sin töi­hin­kin. Elä­mä jat­kui ruuh­kai­se­na, kä­vin töis­sä, lap­sia syn­tyi ja har­joit­te­lin pit­kiä juok­su­mat­ko­ja. Lap­sek­kaas­ti ajat­te­lin ole­va­ni vain ko­vin sin­ni­käs. Kun­nes vuo­sia myö­hem­min hyy­dyin. Sii­hen lop­pui­vat hy­myt ja juok­sut het­kek­si. Ai­nai­nen tsemp­paa­mi­nen ei riit­tä­nyt enää kei­nok­si elä­män haas­tei­siin.

Sii­tä­kin toi­vuin. Toi­vuin kui­ten­kin ai­ka toi­sen­lai­sek­si. Uu­pu­mi­nen opet­ti pal­jon. Enää en suos­tu sul­ke­maan su­ru­ja pois mie­les­tä­ni. Su­ren nii­tä sil­loin kun ne tu­le­vat mie­leen, vaik­ka se ei oli­si yh­tään ki­vaa. Minä en ole min­kään in­hi­mil­li­sen ylä­puo­lel­la.

Ny­kyi­sin suru on ai­lah­te­le­vai­nen ka­ve­ri, se käy vä­lil­lä ky­läs­sä ja pois­tuu taas. Elä­mään on vuo­sien var­rel­la mah­tu­nut ilo­ja ja su­ru­ja, en­kä minä su­rua enää pel­kää. Si­tä­pait­si ilo mah­tuu sa­maan päi­vään su­run kans­sa.

Ko­ke­muk­sis­ta­ni huo­li­mat­ta ih­met­te­len, mi­ten neu­vot­to­mak­si koen it­se­ni koh­da­tes­sa­ni su­re­van ih­mi­sen. Jo­tain ha­lu­ai­sin sa­noa, mut­ten oi­kein tie­dä mitä. Eni­ten ha­lu­ai­sin ol­la sa­no­mat­ta mi­tään höl­möä. Sil­ti olen si­tä­kin teh­nyt.

Te­ki­si mie­li kui­ten­kin sa­noa, et­tä älä sinä ole su­rus­sa­si it­se su­rus­ta huo­lis­sa­si. Hel­pom­pi­a­kin päi­viä tu­lee, mut­ta nii­tä ei kan­na­ta pa­kot­taa. Ja vaik­ka asi­at voi­si­vat ol­la vie­lä­kin hul­lum­min, niin saat sinä sur­ra.

Ja sii­hen saat luot­taa, et­tä kyl­lä Tai­vaan Isä pi­tää meis­tä huol­ta, kai­ken­lai­si­na ja kai­kis­sa vai­heis­sa.